Arvostelu: Huumepoliisin jalanjäljissä (toim. Yrjö Ketonen)

Julkaistu 5.11.2019

Eläkkeelle jo siirtyneen ylikonstaapeli Yrjö Ketosen toimittamassa Huumepoliisin jalanjäljissä -kirjassa (IH-Kustannus Oy, 2015) haastatellaan Helsingin huumepoliiseja yksikön perustamisesta vuodesta 1967 lähtien. Kirja avaa sitä, miten huumepoliisit, katukielellä “myrkyt”, itse työnsä ja toimintakenttänsä näkivät ja näkevät.

Haastateltavana teoksessa ovat niin eläköityneet kuin virassa yhä toimivat huumepoliisit, mukaan lukien surullisenkuuluisaan poliisitutkintaan joutunut ja törkeistä huumerikoksista hovioikeudessa tuomittu Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio. Haastattelut kulkevat aikajärjestyksessä huumeyksikön perustamisesta tähän päivään, mikä antaa mahdollisuuden seurata huumepoliisin toiminnan kehittymistä ja sukupolvien välisiä eroja.

Teos antaa huumepoliisin alkuajoista hivenen huvittavankin kuvan, sillä tuoreille myrkyille oli vielä itselleenkin epäselvää, millaisia ne huumeet oikein ovat. Omaa ajankuvaansa ovat kertomukset siitä, kuinka maineikas huumepoliisin päällikkö Torsti Koskinen nuolaisee sormenpäätään, tökkää sen vaaleaan pulveriin ja kielenkärjellään tunnistaa aineen laittomaksi piristeeksi maun perusteella.

Samalla kirja kertoo myös siitä, millaisia ihmisiä huumepoliisit omasta mielestään ovat. Haastateltavat muun muassa korostavat hyviä sosiaalisia taitoja pätevän huumepoliisin merkkinä. Kirja myös kuvaa huumepoliisin keinojen kehitystä. Ilmiantajien, tietolähteiden ja "vasikoiden" verkosto täydentyi lain suomien uusien toimivaltuuksien myötä telekuuntelun ja valeostojen kaltaisilla salaisilla pakkokeinoilla.

Käyttäjän rankaisu työn lähtökohtana

Koska Suomessa huumeiden käyttö on ollut rikos 1960-luvulta lähtien, käsittelee teos paljon myös huumeita käyttävien ja huumepoliisien välistä suhdetta.

Alkuvuosina Helsingissä huumeongelmista kärsivät lähinnä sodan käyneet veteraanit, ja eräs haastatelluista vanhan liiton huumepoliiseista kertoo, ettei pitänyt näiden sodan jälkeisten käyttäjien jahtaamisesta. Hän ei kokenut heitä rikollisiksi vaan yhteiskunnan uhreiksi, olivathan he jääneet aineisiin kiinni sodan vuoksi.

Poliisit haluavat korostaa huumepoliisissa vallinnutta poikkeuksellisen lempeää suhtautumista asiakkaisiin, sillä inhimillinen kohtelu oli juttujen selvittämiseksi välttämätöntä.

Valtionsyyttäjänä 1980-luvulla toiminut Raija Toiviainen muistelee kirjassa, että silloisessa kriminaalipoliittisessa ilmastossa hyvin pienistäkin määristä seurasi rangaistus. Tuomitsematta jättämisestä valitettiin jopa hovioikeuteen.

– Tämän takana oli ajatus siitä, että ilman käyttäjää ei ole huumeiden välittäjiä ja kun käytöstä tuomitaan, sillä on ennaltaehkäisevä vaikutus ja lopulta huumausainerikollisuutta vähentävä vaikutus. Sittemminhän olemme voineet huomata, että näin ei ole käynyt, Toiviainen pohtii.

Poliisissakin on teoksen mukaan hieman ymmärrystä käyttörangaistuksista luopumista kohtaan. Eräs haastatelluista kuvailee huumausainerikollisuuden rajapintaa veteen piirretyksi. Hän esimerkiksi ei rankaisi “puhtaita käyttäjiä ja kokeilijoita” heti ensimmäisenä. Toisaalta hänen puheistaan välittyy hivenen fatalistinen kuva huumeiden käytöstä, joka hänen kuvauksensa mukaan johtaa väistämättä huumekierteeseen ja -rikollisuuteen.

– Vähän pidemmässä juoksussa juuri kukaan ei ole kuitenkaan pelkkä käyttäjä, vaan hänestä tulee pikkuhiljaa “diileri”, mikäli asiaan ei ole nopeasti saatu korjausta, poliisi arvioi.

Teoksessa nousee esille myös hyvän sosiaalityön merkitys ongelmien ehkäisyssä, mutta sitä ei juuri pohdita, voisiko käyttöön puuttua muutenkin kuin rikosoikeudellisella rangaistuksella.

Hoitoonohjaus ”lypsävän lehmän lopettamista”?

Moni poliiseista tuo esille tarpeen resursoida päihdehoito nykyistä paremmin, jotta apua tarvitsevat pääsisivät hoitoon.

Eräs poliisi katsoo, että nykyisessä huumepolitiikassa poliisi on ainoita tahoja, jotka ovat suorassa kontaktissa huumeita käyttäviin. Olisikin hyvä pohtia, pitäisikö huumeita käyttävän ensimmäinen kontakti yhteiskuntaan ja sen palveluihin olla joku muu kuin poliisi.

Moni vanhemman polven myrkky suhtautuu kriittisesti korvaushoitoon. Eräillä poliiseilla ilmenee myös uskoa siihen, että he voivat lain suomin valtuuksin toimia vieroitushoitoloina. Eräs poliisi kertoi yrittäneensä vieroittaa käyttäjiä silloisen lain salliman 14 päivän pidätysajan turvin. Pidätysajan jälkeen vapautunut morfinisti kuitenkin pisti retkahtaessaan totutun kokoisen annoksen, saaden kuolettavan yliannostuksen. Kyseinen poliisi muistelee silloista asennetaan epäonnistumisena poliisina.

Eräs poliisi pohtii syitä, miksi poliisin harjoittama käyttäjien hoitoonohjaus ei toiminut toivotulla tavalla. Yhteishenki hoitolaitosten kanssa ei hänen mukaansa toiminut toivotusti, mutta myös poliisin omissa asenteissa oli korjattavaa: poliisi oli tottunut käsittelemään käyttäjiä tietolähteinä.

– Käytön lopettamisen ehdottaminen olisi ollut lypsävän lehmän lopettamista, poliisi kärjistää.

Vaikuttaako poliisi ja millä keinoin?

Teoksessa tulee ilmi poliisien näkemys huumerikollisuuden muuttumisesta järjestelmällisemmäksi ja kansainvälisemmäksi. Samalla usko poliisin resurssien lisäämisestä keinona huumeiden käytön ja haittojen ehkäisyssä toistuu haastattelusta toiseen. Missään haastattelussa ei kuitenkaan anneta arviota siitä, millaiseen mittaluokkaan huumepoliisin resursointi tulisi kasvattaa, jotta toiminnalla olisi toivotut vaikutukset. Myös kirjaan haastateltu Jari Aarnio arvioi, että poliisin vaikutus kysyntään on marginaalinen, ja rooliksi on jäänyt lähinnä yritys vaikuttaa tarjontaan takavarikoiden keinoin.

Eräs haastatelluista toisaalta tekee perustellun arvion, jonka mukaan kysynnän säilyessä ei mittavinkaan rajavalvonta täysin pysäytä aineita. Hän toteaa, että merkittävien tekijöiden kiinniotoista ja suurista takavarikoista huolimatta huumeiden saatavuus ja hintataso pysyvät jatkuvasti entisellään.

Eräs poliisi puolestaan korostaa katuvalvonnan merkitystä juuri käytön vähentämiseksi. Hän on valmis kutsumaan tätä ennaltaehkäiseväksi työksi.

– Mitä suurempi todennäköisyys jäädä kiinni huumausaineista, sitä enemmän nuori tai kuka hyvänsä miettii, kannattaako huumausaineisiin kajota, hän uskoo.

Ymmärrystä huumeiden kysynnän taustalla oleville sosioekonomisille seikoille löytyy jonkin verran, vaikka ne kokonaisuudessa jäävätkin poliisin kontrollitoimien varjoon. Eräs poliisi korostaa kodin merkitystä, mutta on kollegoidensa tapaan valmis huumepoliisien määrän kasvattamiseen.

– Tärkeää olisi säilyttää huumetekemisten rangaistavuus pienimmissäkin jutuissa. Maailmanlaajuisesti emme voi asialle mitään, hän toteaa.

Poliisi on pyrkinyt vaikuttamaan huumekenttään muutenkin kuin varsinaisen työnsä avulla. Valistus otettiin osaksi huumepoliisin työnkuvaa jo varhaisessa vaiheessa. Valistustyön päätyminen juuri poliisille tuntuu osaltaan sattumalta, mutta tämä huumepoliisin tuoma näkökulma leimasi huumevalistusta vuosikymmenien ajan.

Kansalaisten mielipide on kontrollipolitiikan elinehto

Kiinnostusta järjestelmän päivittämiseen ei haastattelujen perusteella juurikaan ole. Vaikka kovimpaan kontrolliin ei välttämättä uskota, ajatellaan silti, että nykymallisesta kieltolaista on pidettävä kiinni. Poikkeuksiakin kyllä löytyy.

– En näe aivan perusteettomaksi vuosien kuluessa syntyneitä kansainvälisiä aloitteita huumeiden saattamiseksi samantyyppiseen asemaan muiden päihteiden kanssa. Aprikoitavaksi tällöin toki jää, paljonko se lisäisi huumeiden käyttöä. Nykytilanne tarjoaa valtavan rahoituskanavan ammatti- ja järjestäytyneelle rikollisuudelle sekä terrorismille, eräs nyttemmin eläköitynyt pitkän linjan poliisimies sanoo haastattelussa.

Poliiseilla vaikuttaa tiedostavan, että yhä useampi käyttää huumausaineita ja käyttö on aiempaa moninaisempaa.

Huumeisiin kohdistuvien asenteiden lieventyminen koetaan viranomaistoiminnan näkökulmasta ongelmallisena.

– Yhteiskunnassa tärkeää on ihmisten suhtautuminen huumeisiin. Jos se on hyväksyvää, niin on varsin vaikea torjua huumeiden käyttöä. Kansan tahto on avainasemassa.

– Jos esimerkiksi enemmistö kansasta suhtautuu päihteisiin välinpitämättömästi, ei kontrollipolitiikalla ole juurikaan onnistumisen edellytyksiä. Silloin joudutaan painottamaan käytöstä aiheutuvien haittojen minimoimista, toinen arvioi.

Yksi näkökulma Suomen huumehistoriaan

Kirja on erityisesti teoksen alussa huomattavan toisteinen, kun poliisit toisensa perään muistelevat samaa suurta amfetamiinitakavarikkoa tai tulitaistelua. Tämä toisaalta kertonee siitä, että yksikön alkuaikoina isompia juttuja tuli tutkittavaksi huomattavasti nykyistä harvemmin. Vaikka eri tahojen kertomukset avaavatkin samaisia tapahtumia hieman eri näkökulmista, lukija saisi teoksesta enemmän irti, jos puitavaksi olisi etsitty useampia erilaisia rikostapauksia.

Mainittakoon, että kirjan lopun luettelo syistä sille, miksei huumeiden käyttö ole yksityisasia, voisi kriittisesti silmällä luettuna olla myös lista perusteluista sen puolesta, että huumeiden valmistus ja kauppa tulisi laillistaa ja ottaa näin pois rikollisilta.

Lisäpisteet teos saa ajan henkeä hyvin välittävistä kuvista.

Kirjaa voi suositella niille, joita kiinnostaa huumepoliisin toiminnan kehitys, Suomen huumetilanteen muutokset ja huumehistoria sekä virkavallan näkemykset huumausainepolitiikasta. Teos antanee parhaimman kokemuksen luettaessa ristiin muiden Suomen huumehistoriaa perkaavien teosten kanssa, kuten Vanha liitto ja Unileipää, kuolonvettä ja spiidiä.

Kuva: Satakunnan poliisi ja Helsingin kaupunginmuseo (Rista Simo).

Posted in Artikkelit and tagged , .