Syytesuoja avunhälytystilanteisiin: tarpeellinen lisäys huumemyrkytyskuolemien torjuntaan

Julkaistu 31.8.2020.

Huumeita käyttävien henkilöiden kokemat esteet avun hälyttämiseen yliannostustilanteessa on aihe, joka on tullut yhdistyksellemme vastaan uutisissa vuosina 2017 ja 2018. Olimme saaneet myös yhteydenoton, jossa meille vinkattiin niin sanottu Good Samaritan law, eli avun hälytystilanteissa annettava syytesuoja, jolle on tullut käyttöä Pohjois-Amerikassa opioidiepidemian takia.

Emme kuitenkaan olleet tietoisia, että kotimaisessa tutkimuksessa olisi käsitelty sitä koetaanko huumeiden käyttöön liittyen kynnystä hälyttää apua. Aiheesta nousi heti kaksi kysymystä: Tuleeko huumemyrkytystapauksissa myös poliisi paikan päälle, mikä voisi nostaa avun hälyttämisen kynnystä. Toisaalta voiko virkavallan pelko olla aiheeton, mutta pelko silti nostaa avun hälyttämisen kynnystä.

Molemmissa tapauksissa ratkaisu ongelmaan voisi olla syytesuoja avunhälytystilanteissa. Yksinkertaistettuna syytesuoja voisi suojata rikosoikeudellisilta seuraamuksilta huumausaineen käyttörikoksen ja vähäisen huumausainemäärän hallussapidon osalta. Poliisi voisi paikalle sattuessaan selvittää asiaa tarpeelliseksi katsomallaan tavalla sekä takavarikoida mahdollisesti paikalta löytyvät huumausaineet ja käyttövälineet. Jos mistään vakavammasta huumausainerikoksesta ei ole merkkejä, poliisi voisi lopettaa esitutkinnan esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 9 § mukaisesti.

Syytesuojan ei pitäisi haitata ensiavun työtä eikä poliisin ensiavulle antamaa virka-apua. Toisaalta vaikka viranomaispelko olisi aiheeton, niin yhtälailla syytesuoja voisi olla paras keino taata, että pelko todella on turha.

Hätäkeskus voi kutsua poliisin antamaan ensihoidolle virka-apua turvatakseen ensihoidon toiminnan. Poliisin virka-aputehtävään liittyy tyypillisesti ennakkoon tiedossa oleva poliisintoimivallan käytön tarve. Tällaisen tiedon voi antaa viranomaisen ennakkotiedot kohdehenkilöstä tai kohdeasunnosta. Poliisilain (872/2011) 2 luvun 1 § mukaan, kun poliisi saapuu suorittamaan tehtävää, on hänellä oikeus selvittää paikalla olevien nimet ja henkilötunnukset. Poliisi voi myös tiedustella, mistä heidät tavoittaa tehtävän jälkeen, mikäli siihen on aihetta.

Helmikuussa 2018 saimme sosionomiopiskelijalta yhteydenoton, jossa tiedusteltiin kiinnostaisiko meitä lähteä opinnäytetyöhön mukaan työelämäyhteistyökumppanina. Lähdimme mukaan keskusteluihin ja esitimme opinnäytetyölle erilaisia aiheita. Lopulta kaksi opiskelijaa lähti selvittämään huumeita käyttävien henkilöiden kokemia esteitä avun hälyttämiseen yliannostustilanteissa.

Opinnäytetyön tutkimuskysymyksiksi nousivat:

  1. Millaisia esteitä huumeita käyttävillä henkilöillä voi olla hälyttää ensihoitoa paikalle yliannostustilanteissa?
  2. Miten kynnystä ensihoidon hälyttämiseen voisi madaltaa?

Opinnäytetyö löytyy osoitteesta: https://www.theseus.fi/handle/10024/264587

Opiskelijat lähtivät selvittämään vastauksia näihin tutkimuskysymyksiin perehtymällä olemassa olevaan tutkimuskirjallisuuteen ja haastattelemalla huumeita käyttäviä tai käyttäneitä henkilöitä, jotka asuvat tuetun asumisen yksiköissä pääkaupunkiseudulla. Aiemmat tutkimukset oli tehty pääosin 2010-luvulla Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Ruotsissa. Opiskelijat saivat rekrytoitua haastateltaviksi viisi miestä, joiden keski-ikä oli 48 vuotta ja jotka olivat aloittaneet huumeiden käytön 12–14-vuotiaina. Neljä haastateltavista kertoi käyttävänsä tällä hetkellä huumeita ja yksi kertoi käyvänsä opioidikorvaushoidossa.

Yliannostustilanteet olivat haastateltaville tuttuja

Haastattelun kysymykset koskivat kokemuksia tilanteista, joissa ensihoito on soitettu paikalle; ovatko haastateltavat kokeneet tilanteita, joissa ensihoito olisi pitänyt hälyttää paikalle, mutta näin ei ole tehty; mitkä asiat vaikuttavat päätökseen soitetaanko hätäkeskukseen vai ei; miten haastateltava toimisi, jos joku tuttu ottaisi yliannostuksen ja asunnossa olisi päihtyneitä ja huumausaineita; miten avun hälyttämisen kynnystä voisi madaltaa ja voisiko avun hälyttämisen kynnystä madaltaa syytesuojan avulla. Haastateltavien annettiin kuitenkin tilaa kertoa vapaasti omista kokemuksistaan.

Jokainen haastateltava oli kokenut useita tilanteita, joissa yksi tai useampi henkilö on ottanut yliannostuksen. Haastateltavista kolme toi esiin myös kokemuksen omasta yliannostuksesta. Haastateltavat kuvailivat tarkemmin yhdestä neljään yliannostustilannetta, joissa he olivat ryhtyneet auttamistoimenpiteisiin.

Käsittelemme tässä erityisesti syytesuojaan liittyviä, haastatteluissa esiin nousseita havaintoja. Muista haastatteluissa esiin nousseista teemoista voi lukea tarkemmin opinnäytetyöstä. Tässä kuitenkin yksi hyvin kiteyttävä sitaatti opinnäytetyöstä:

”Haastateltavat loivat meille kokonaisvaltaista kuvaa heidän elämäänsä ohjailevista säännöistä ja käytänteistä. Pitkään kestänyt eriarvoinen kohtelu saattaa muuttua välinpitämättömyydeksi ja vihaksi muuta yhteiskuntaa kohtaa. Selviytymiskeinot arjessa voivat olla laittomia, mutta välttämättömiä.”

Haastatteluista tehdyt havainnot

Haastatteluista opinnäytetyöhön tehdyistä nostoista saa vaikutelman, että esteistä huolimatta apua päästään yleensä ennemmin tai myöhemmin hälyttämään. Esiin tuli kuitenkin myös tapauksia, joissa yliannostuksen ottanutta ei oltu autettu ollenkaan ja joissain tapauksissa henkilö oli kuollut tämän takia. Joissain tapauksissa haastateltavat olivat kokeneet, että apua ei tarvittu tai avun saapumisella olisi kestänyt kauan.

Haastattelujen perusteella viivästystä avun hälyttämiseen voi tuottaa, jos yliannostus tapahtuu paikassa, jossa myydään huumeita. Tällöin voi olla, että henkilö on ensin siirrettävä muualle. Kuten alussa mainittu, poliisilla on oikeus saada kaikkien paikalla olevien nimet ja henkilötunnukset, joten anonymiteetin menettäminen voi myös nostaa kynnystä hälyttää apua. Haastateltavat kertoivatkin etsintäkuulutusten vaikuttavan avun hälyttämiseen niin läsnäolijoiden kuin yliannostuksen ottaneen näkökulmasta. Etsintäkuulutettujen henkilöiden poistuminen paikalta voi johtaa tilanteeseen, jossa yliannostuksen ottanut henkilö jätetään yksin odottamaan apua. Yliannostuksen ottanut henkilö saattaa myös itse vastustaa avun hälyttämistä.

Mahdolliset huumausaineet ja niiden käyttövälineet piilotetaan ennen avun saapumista paikalle. Sivujuonteena yksi haastateltava kertoi, että huumeita ulkosalla käytettäessä käyttövälineistä pitää päästä eroon mahdollisimman nopeasti, koska välineiden löytymisestä seuraa aina sakko. Teimme aiheesta tietopyynnön poliisihallitukselle, jonka vastaus vahvisti kertomusta.

Kysyttäessä keinoja madaltaa avun hälyttämisen kynnystä haastateltavat toivat esiin huumeiden laillistamisen, suvaitsevamman asennoitumisen huumeita käyttäviä henkilöitä kohtaan ja sen, ettei poliisi saapuisi ollenkaan paikalle. Todettakoon myös, että yksi haastateltavista kehui Helsingin poliisin toimintaa näissä tilanteissa:

”Helsingin poliisi ni se toimii noissa asioissa ihan esimerkillisesti. Ei ne lähde ees tutkimaan ketään sillon, et siin vaihees jos siel on ihmishenki pelastettu ni se on siin vaihees tättärää ja ne lähtee menee ja toivottaa hyvää jatkoo. Hyvä, että ei kahvipakettia anna lahjaks siit”

Haastateltavilta kysyttiin myös erityisesti mielipidettä syytesuojaan sen tarkemmin käsitettä määrittelemättä. Kaikki haastateltavat pitivät ideaa hyvänä ja että se voisi mahdollisesti madaltaa avun hälyttämisen kynnystä. Haastateltavien näkemyksiä kysyttiin myös käyttöhuoneista ja naloksonista (opioidien vasta-aine). Käyttöhuoneilla ei nähty suurta vaikutusta asiaan mutta kaksi haastateltavista kannatti naloksonin jakamista käyttäville henkilöille.

Haastatteluilla saatujen näkemysten rajallisuus

Tutkimuksessa haastatellut henkilöt eivät kuvailujen perusteella edusta kaikenlaisia huumeita käyttäviä henkilöitä. Haastateltavat ovat käyttäneet huumausaineita suurimman osan elämästään, heillä on kenties kokemusta poliisin kanssa toimimisesta ja heillä oli kokemusta useista yliannostustilanteista. Kokeneisuus antaa heille edellytyksiä toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Toisin voisi olla, jos yliannostus tai muu hätätilanne sattuu nuoremmille, joilla ei välttämättä ole kokemusta poliisin tai huumeisiin liittyvien hätätilanteiden kohtaamisesta.

Kaikki haastateltavat olivat myös miespuolisia. Naisten asema huono-osaisimpien huumeita käyttävien piireissä on monesti erilainen ja naisten haastatteleminen voisi tuoda esiin mahdollisesti pimentoon jääneitä näkökulmia.

Haastatteluista ei käynyt ilmi, mikä oli haastateltavien kokemus siitä, että tuleeko poliisi yliannostustilanteessa yleensä paikalle tai kuinka tavanomaista se heidän kokemuksissaan on. Tällaisia tapauksia ilmeisesti kuitenkin oli. Myös poliisin näkemys avun hälyttämisen kynnykseen sekä erityisesti syytesuojaan olisi ollut mielenkiintoinen lisä opinnäytetyöhön. Toisaalta tärkein kysymys ei ehkä niinkään ole tuleeko poliisi paikalle vai ei, vaan miten huumeita käyttävät ihmiset asian kokevat, koska sen perusteella he toimivat.

Opinnäytetyöstä ei myöskään tule ilmi haastateltavien kertomusten ajallinen konteksti. Opinnäytetyössä mainitaan, että yhden haastateltavan kuvailema tapahtuma sijoittui kahdenkymmenen vuoden päähän. Kun tiedustelimme asiasta opiskelijoilta, niin heidän näkemyksensä kuitenkin oli, että tapaukset olisivat pääsääntöisesti viimeaikaisia.

Koska kyseessä on laadullinen tutkimus, niin tuloksista ei voi tehdä päätelmiä ilmiön laajuudesta. Toisaalta sekin, että jo viittä henkilöä haastattelemalla käy ilmi, että ongelmia avun hälyttämisessä on, kertonee siitä, että ongelma on olemassa.

Miksi aihe on ajankohtainen

Huumemyrkytyskuolemat nousivat keskustelunaiheeksi 2019–2020 vuodenvaihteen tienoilla, kun julkaistujen tilastotietojen mukaan huumemyrkytyskuolemien määrä on noussut Suomessa korkeammalle kuin koskaan ennen. Viimeisimmät tilastot ovat vuodelta 2018. Nousua on tapahtunut erityisesti nuorten huumemyrkytyskuolemissa.

Uutisointi aiheesta herätti alkuvuodesta Twitterissä keskustelua. Keskustelun aiheena oli myös, minkälaisissa tilanteissa poliisi kutsutaan antamaan virka-apua. Ensihoitajana työskentelevä henkilö kertoi, että jos kohde on varokiinteistö tai kohteessa on varohenkilö, yleensä poliisipartio pyritään lähettämään ensimmäisenä kohteeseen varmistamaan ensihoitajien työturvallisuus. Keskustelussa pohdittiin muun muassa voiko kokonainen tuetun asumisen yksikkö olla varokiinteistö.

Yle julkaisi myös kesäkuussa mielenkiintoisen uutisen ensihoidon työstä. Uutisessa Suomen Ensihoitoalan Liiton puheenjohtaja Juha Hyötyläinen kertoo, että ensihoitoyksiköt ovat varpaisillaan tehtävissä, joissa avun tarvitsija on sekavassa tilassa oleva, 25–30-vuotias narkomaani tai sekakäyttäjä. Hyötyläisen mukaan nämä eivät kunniota ensihoidon työtä, vaan pitävät ensihoitoa vihollisina ja voivat käyttäytyä arvaamattomasti.

Viime vuoden lokakuussa Ylen A-studio-ohjelmassa keskusteltiin Suomen huumetilanteesta ja kannabista koskevasta kansalaisaloitteesta. Ohjelmassa keskustelivat myös kansanedustajat Iiris Suomela (vihr.) ja Mari Rantanen (ps.). Rantanen on myös työskennellyt ensihoitajana ja poliisina. Rantanen kertoi keskustelussa, että lähes kaksikymmentä vuotta sitten Suomessa tehtiin paljon töitä sen eteen, että yliannostuksen saaneet uskaltavat soittaa hätäkeskukseen.

Tiedustelimme Rantaselta, mistä tässä oli kyse. Rantanen kertoi vastauksessaan, että vielä 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa istui sitkeästi käsitys, että kun soittaa hätäkeskukseen yliannostuksesta, tulee automaattisesti paikalle myös poliisi. Rantanen muistelee, että tuohon aikaan oli jonkinlaisia kampanjoita siitä, että yliannostuksissa voi soittaa hätäkeskukseen ilman, että poliisi tulee paikalle, pois lukien tilanteet, joissa on jokin uhka- tai väkivaltatilanne. Rantanen kertoi, että siihen aikaan oli melko yleistä, että apua hälytettiin liian myöhään, kun potilaan hengitys oli jo lakannut. Rantasen näkemyksen mukaan nykyään yliannostustilanteissa uskalletaan soittaa hätänumeroon ja tiedossa on, ettei poliisi tule automaattisesti paikalle.

Tiedustelimme myös sosiaali- ja terveysministeriön huumeasioista vastaavalta neuvottelevalta virkamieheltä Elina Kotovirralta sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Pekka Hakkaraiselta, että muistavatko he, mitä asialle olisi pyritty tekemään. Kotovirta muisteltiin 2007 vuoden aikaisia keskusteluja ja seminaareja sekä järjestöjen tekemään työtä. Konkreettisimmaksi keskustelujen tulokseksi Kotovirta muistelu vuoden 2007 selvitystä huumekuolemista. Hakkarainen muisteli, että Turussa 1990-luvun lopussa ensihoito järjesti lisääntyneiden huumekuolemien johdosta huumeita käyttäville suunnatun kampanjan, jossa pyrittiin tuomaan ilmi, että poliisi ei tule perään, jos soittaa ambulanssin. Kampanjan seurauksena hälytysmäärät kasvoivat ja kuolemien määrä väheni. Kertoman mukaan STM:ssä myös järjestettiin yksi tai useampi valtakunnallinen ensihoidon tapaaminen mutta niiden tuotoksista Hakkarainen ei osannut tarkemmin kertoa.

Voi olla, että nämä noin kaksikymmentä vuotta sitten pidetyt kampanjat ovat aikanaan toimineet ja niistä on jäänyt vanhemmalle huumeita käyttävien henkilöiden sukupolvelle jotain mieleen. Opiskelijoiden opinnäytetyössä haastatelluista henkilöistä osa on voinut kohdata näitä kaksikymmentä vuotta sitten tehtyjä kampanjoita. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että kaksikymmentä vuotta sitten tehdyt kampanjat kantavat loputtomiin. Nykyään huumetyön kentällä monesti todetaan, että ajat ovat muuttuneet ja etenkin nuoremmat huumeita käyttävät henkilöt eivät toimi enää niin yhteisöllisesti kuin aiemmin oli tapana. Niin sanottu “vanha liitto” on mennyttä aikaa. Vanhan liiton huumeita käyttäneille henkilöille kertyneen kokemuksen ja tiedon ei voi olettaa enää automaattisesti siirtyvän nuoremmalle sukupolvelle. Riskien hallintaan ja haittojen vähentämiseen liittyvät tiedot ja taidot on valistettava aina uusille sukupolville. Aiemmasta huumemyrkytyskuolemien taulukosta myös näkyy, että myrkytyskuolemien määrä on noin 2,5-kertaistunut reilun kymmenen vuoden takaisista luvuista, joten muitakin keinoja varmasti tarvittaisiin.

Miksi pelkkä valistus ei riitä

Mahdollista aiheetonta viranomaispelkoa voisi vähentää antamalla huumeita käyttäville henkilöille mahdollisimman kattavan kuvauksen siitä, milloin poliisin voi olettaa saapuvan antamaan virka-apua ensihoidolle. Tällaisen tiedon välittyminen mahdollisimman monen huumeita käyttävän tietoon ja sukupolvelta toiselle ei ole kuitenkaan mitenkään taattua. Opinnäytetyön haastattelujen perusteella vaikuttaa myös siltä, että aina välillä kuitenkin tulee vastaan sellainen tilanne, jossa poliisi tulee paikalle. Täten paljon uskottavamman takuun pelkojen tarpeettomuudesta antaisi, jos lakiin kirjattaisiin näitä tilanteita koskeva syytesuoja.

Hyvänä vertauskuvana voisi toimia terveysneuvontapisteiden ja poliisin välinen suhde. Vuonna 2018 uutisoitiin, miten Helsingissä poliisi on partioinut Helsingin kaupungin neulanvaihtopisteen luona vaikka pisteen henkilökunnan mukaan poliisin kanssa pitäisi olla asiasta niin sanottu herrasmiessopimus. Jyväskylässä herrasmiessopimuksen sen sijaan uutisoitiin toimivan. Myöhemmin samana vuonna uutisoitiin, että Helsingin poliisin mukaan herrasmiessopimusta ei ole.

Edellinen on hyvä esimerkki siitä, että tällainen herrasmiessopimus on varmaan jossain vaiheessa ollut, mutta yhteistyön kulttuuri ei välttämättä kanna vuosikymmenestä toiseen, jos siihen ei aktiivisesti panosteta tai sitä jopa lainsäädännössä edellytetä. Nykyään etenkin kilpailutusten seurauksena palveluiden tuottajat ja sijainnit voivat vaihtua. Henkilökunnassa ja toimintatavoissa voi ajan saatossa tapahtua muutoksia niin poliisilla kuin terveyspalveluissa. Haittoja vähentävien palveluiden työrauhan turvaamiseksi voisikin olla hyvä ratkaisu määritellä niille laissa erityisasema.

Kädenvääntöä huumeisiin liittyen on käyty myös sairaalan ja poliisin välillä. Vuonna 2018 korkein hallinto-oikeus (KHO) teki ratkaisun siitä, että poliisilaitoksella ei ollut poliisilain perusteella oikeutta saada sairaanhoitopiiriltä huumausaineiden takavarikointia koskevaan asiakirjaan sisältyvää tietoa potilaan henkilöllisyydestä. KHO perusteli päätöstään muun muassa sillä, että henkilön yksityisyyden suojan toteutumisen kannalta on olennaista, että tieto henkilön hoitosuhteesta jää hänen niin halutessaan luottamukselliseksi. Tällaisen tiedon luottamukselliseksi jääminen on lisäksi keskeinen tekijä koko terveydenhuoltojärjestelmän yleisiä toimintaedellytyksiä ajatellen. Kyseisen ratkaisun jälkeen on ollut ainakin yksi tapaus, jossa poliisi on vastaavan tyyppisessä tilanteessa tunnistanut potilaan sairaalan valvontakameroiden kuvan avulla.

Edellä mainittujen esimerkkien valossa epäilyttää, pystyvätkö huumeita käyttävät henkilöt todella luottamaan poliisin toimintaan ja asenteisiin, vaikka tiedotuskampanjassa näin vakuutettaisiinkin. Niin kauan kuin huumausaineiden käyttö on laissa kiellettyä, voi olla tarpeen turvata huumeita käyttävien asiointirauha terveyspalveluissa lainsäädännön tasolla sen sijaan, että se olisi poliisin hyvän tahdon varassa.

Kuten aiemmin mainittu, yksi opinnäytetyön haastateltavista kehui Helsingin poliisin esimerkillistä toimintaa kokemissaan yliannostustilanteissa. Voihan olla, että poliisin toiminnassa näissä tilanteissa ei ole mitään huomautettavaa. Toisaalta poliisin toimintatavoissa ja suhtautumisessa huumeita käyttäviin voi olla myös maantieteellisiä eroja. Sama esimerkillinen toiminta pitäisi pystyä takaamaan kaikkialla Suomessa. Oli viranomaispelko aiheellinen tai aiheeton, niin syytesuoja parantaisi tilannetta kummassakin tapauksessa.

Syytesuojan käyttöönotto on vain asennekysymys

Rikoslain 21 luvun 15 § mukaan, kun kyse on hengenvaarasta tai vakavasta terveyden vaarasta, pelastustoimen laiminlyömisestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Laki velvoittaa auttamaan huumausaineiden käytöstä johtuvissa hätätilanteissa, mutta ei anna auttajalle tai autettavalle näissä tilanteissa mitään keinoa välttää rikosoikeudellisia seuraamuksia huumausaineiden käytön laittomuudesta.

Tässä mainitun opinnäytetyön pohjalta ei voi vielä tehdä kovin laajoja päätelmiä siitä, kuinka suuren ongelman huumeiden käytön laittomuus tuo hätätilanteisiin tai miten se heijastuu huumemyrkytyskuolemien lukumäärään. Täten on myös vaikea arvioida, minkälainen vaikutus syytesuojalla olisi vaikkapa huumemyrkytyskuolemien lukumäärään. Kyse ei toisaalta ole vain siitä jääkö apu hälyttämättä, vaan myös siitä kuinka nopeasti hätäpuhelu soitetaan. Vaikka avun tarvitsija jäisi henkiin, voi viivästynyt avun saanti aiheuttaa pysyviä vahinkoja esimerkiksi aivojen hapen puutteen takia.

Aihetta voisi tutkia enemmänkin, mutta nähdäksemme kotimaisen tutkimustiedon puute ei ole ongelma syytesuojan käyttöönoton kannalta. Syytesuojan käyttöönotto ei vaadi minkäänlaista resurssien lisäämistä eikä sen pitäisi vaikeuttaa ensihoidon työtä tai poliisin ensihoidolle antamaa virka-apua. Vaikka syytesuojan vaikutus jäisi vaatimattomaksi tai sitä olisi vaikea konkreettisesti mitata, niin sen käyttöönotossa ei myöskään menetetä mitään.

Syytesuoja ei välttämättä ratkaisisi kaikkia avun hälyttämisen kynnystä nostavia tai hidastavia tekijöitä. Jos poliisi selvittää kaikkien paikalla olevien henkilöllisyyden niin opinnäytetyössä esiin tullut kysymys etsintäkuuluksista voisi edelleen olla ongelmallinen.

Syytesuojaa ei pidä ajatella automaattisesti autuaaksi tekevänä ratkaisuna, vaan se olisi tietenkin vain yksi osa laajempaa muutoksien kokonaisuutta, jota tarvitaan huumemyrkytyskuolemien vähentämiseen. Aiemman tutkimustiedon perusteella pelkkä lain muutos ei riitä, vaan riskiryhmässä olevia henkilöitä on myös tiedotettava lain muuttamisesta ja ylipäätään koulutettava hätätilanteissa toimimiseen. Mahdollista aiheetonta viranomaispelkoa voisi vähentää antamalla huumeita käyttäville henkilöille mahdollisimman kattavan kuvauksen siitä, milloin poliisin voi olettaa saapuvan antamaan virka-apua ensihoidolle.

Kuva: Itä-Uudenmaan poliisilaitos ja Kahvilokki (Wikimedia Commons)

Posted in Artikkelit.