Late – Suomen pelätyimmän rikollisen tarina kirjan kansi ja kuva pistoolia pitelevästä kädestä.

Arvostelu: Late – Suomen pelätyimmän rikollisen tarina (Lauri Johansson, Jarkko Sipilä)

Julkaistu 18.1.2021.

Pahamaineisena jengipomona ja sittemmin uskoontulonsa jälkeen saarnamiehenä tunnetun Lauri “Late” Johanssonin elämänkerta Late Suomen pelätyimmän rikollisen tarina (2020, Docendo) kertoo paitsi surullisenkuuluisan kolmoismurhaajan tarinan antaa myös Suomen alamaailman keskeisen vaikuttajan näkökulman huumausainepolitiikkaan.

Huumeista Johanssonilla on sanottavaa omakohtaisen kokemuksen kautta, sillä pidäkkeettömään stimulanttien käyttöön johtaneen päihderiippuvuuden lisäksi hän teki itse tiliä suuren luokan huumekaupalla väkivaltaisen rikollisjärjestön johdossa.

Ei huumeglamouria, vaan psykoosia ja päihdeongelmia

Vaikka kirjan painopiste luonnollisesti on Johanssonin päätymisessä järjestäytyneen rikollisuuden kovaan ytimeen ja hänen julmimpiin rikoksiinsa, kommentoi hän kirjassa myös yhteiskunta- ja kriminaalipolitiikkaa. Tämä on sinänsä luontevaa, koska oltuaan vuosien ajan niin viranomaisten tutkintatoimien kohteena kuin vankina on hänellä runsaasti kokemusta niissä kokemistaan epäkohdista. Johanssonin uskoontulo sekä irtautuminen rikollisesta elämäntavasta ja huumeiden käytöstä tuo hänelle myös tietyn välimatkan tarkastella näitä aiheita.

Minkäänlaista päihdeglamouria ei ole luvassa, vaikka ylenpalttista käyttöä kuvataankin paikoin yksityiskohtaisesti. Johansson esimerkiksi kertoo amfetamiinin laukaisemasta psykoosistaan kaikessa kamaluudessaan. Huumebisneksen kovuus käy myös selväksi, tekihän Johansson kaksi kolmesta murhastaan juuri uhrien huumevelkojen vuoksi. Kolmas murha liittyi jengin sisäisten sääntöjen rikkomiseen.

Hän kertoo käyttäneensä aineita päivittäin ensimmäisestä tekemästään murhasta vuonna 1992 siihen asti kun tuli uskoon vuonna 2007. Sen jälkeen aineiden käyttö väheni ja päättyi lopulta kokonaan. Hän toteaa silti olevansa aina päihderiippuvainen, sillä hänen mukaansa “lopullista voittoa” päihderiippuvuudesta ei koskaan tule.

Muistelee yhä huumepoliisin “kieroiluja”

Johansson maalaa kirjassa kuvan huumepoliisista, joka on valmis käyttämään rikollisten nappaamiseksi kaikkia tarjolla olevia keinoja ja luisumaan myös harmaalle alueelle. Hän kertoo häntä yritetyn saada nalkkiin muun muassa keksityistä huumekaupoista ja houkutuslintua hyväksikäyttämällä. Hän kertoo jopa oman isänsä kuoleman aiheuttamaa järkytystä yritetyn käyttää keinona saada hänet puhumaan kuulusteluissa.

Usein toistuva teema teoksessa ovat rikollisten ja poliisien väliset diilit, joita Johansson antaa ymmärtää olleen joillain nimekkäillä ammattirikollisilla. Hän kertoo itselleenkin tällaista diiliä tarjotun kahdesti: Yökerhossa huumepoliisi lupasi antaa hänelle koskemattomuuden tehdä kannabiskauppaa, jos Johansson vinkkaisi kuukausittain poliisille ison takavarikon. Johansson kertoo torjuneensa tarjouksen, sillä ei hyväksynyt “vasikointia”.

Kirja kertoo, että eräät rikollisvaikuttajat olivat niin kypsyneet pelkän epämääräisen vihjetiedon perusteella aloitettuihin huumetutkintoihin, että tekaisivat Juice Leskisestä väitteen huumekaupoista saadakseen kohtuuttoman alhaisen esitutkinta- ja syytekynnyksen julkiseen keskusteluun. Juice joutui oikeuteen, ja rikolliset saivat aiheelle toivomaansa huomiota.

Johansson myös pyrki pitämään virkavaltaa pilkkanaan muun muassa nimeämällä koiransa Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Torsti Koskisen mukaan

“Kama ei linnasta lopu”

Koska Johansson on viettänyt suuren osan elämästään vankilassa, oli hänellä paljon kertomuksia elämästä kiven sisällä. Hänen mukaansa vankilassa kaikki ongelmat nivoutuvat päihteisiin, sillä neljällä vangilla viidestä on päihdeongelma.

Aikanaan huumeiden käyttö oli Johanssonin mukaan Suomen vankiloissa jopa suhteellisen avointa, ja vankien annettiin tehdä mitä halusivat, kunhan häiriöitä ei syntynyt. Johanssonilla on paljon tarinoita aktiivisesta huumeiden käytöstä jopa niin, että henkilökunta todisti toimintaa. Johansson kertoo useista kerroista, kun vartijalle maksetulla lahjuksella huumeet hoituivat näppärästi rangaistuslaitoksen muurien sisäpuolelle.

Tavara kulki työntekijöiden lisäksi myös muun muassa lomilta palaavien vankien ja tapaamisiin saapuvien henkilöiden mukana. Jos ei muuten, niin väkivallalla uhkaamalla.

“Niin kauan kuin yksikin ihminen liikkuu muurin sisältä ulos ja takaisin sisään, niin kama linnasta ei lopu”, Johansson sanoo.

“Moraali venyy, kun tarpeeksi maksetaan.”

Huumepolitiikassa nähdään parantamisen varaa

Teoksessa pohditaan myös sitä, miten vuosi vuodelta kasvaneet huume-erät ovat vääristäneet törkeiden huumausainerikosten seuraamusasteikon. Kun ammattirikollinen voi saada alle kymmenen amfetamiinikilon johdosta kahdeksankin vuoden tuomion, niin satojen kilojen maahantuojien tuomiot eivät enää kasva läheskään samassa suhteessa. Yhdestä törkeästä huumausainerikoksesta voi saada korkeintaan kymmenen vuoden kakun ja useammasta 13 vuotta.

“Yhteiskunnan viesti on siis se, että jos teet huumebisnestä, niin salakuljeta mahdollisimman paljon”, Johansson toteaa.

Kirjan loppupuolella hän arvioi huumetilanteen pahentuneen entisestään, eikä näe kehitykselle muutosta poliisin jatkuvasti kasvaneista oikeuksista huolimatta. Hän ei edes usko poliisin olevan niskan päällä.

“Jos kysyntää on, niin tarjonta ei lopu. Ei poliisi pysty tätä riippuvuutta lopettamaan. Huumeongelman ratkaisemiseksi tarvitaan muita keinoja”, hän toteaa.

Sukellus psykopaatin mieleen

Kirja tarjoaa kurkistuksen erään Suomen julmimmin toimineen ammattirikollisen mielenmaisemaan ja rikolliseen elämäntapaan. Se on samalla myös tarina täyskäännöksestä elämässä. Osansa kirjassa saa myös byrokratiaviidakko, joka odottaa vapautunutta ja paikkaansa yhteiskunnassa etsivää vankia.

Johanssonin tapa tarinoida on paikoin lakoninen, toisinaan oman toiminnan kylmäverisyyttä ja tunteettomuutta korostava. Hurjat ja verisetkin kertomukset on ryyditetty hienovaraisella mutta pikimustalla huumorilla. 

Kirjan toimittanut rikostoimittaja ja dekkaristi Jarkko Sipilä on tehnyt osaltaan hyvää työtä, sillä Johanssonin oma ääni kuuluu kirjan sivuilta, ja tarina etenee sujuvasti ja selkeää kieltä käyttäen. Teos onkin kiitettävän ripeä lukea.

Kirjaa on helppo suositella suomalaisesta rikoshistoriasta kiinnostuneille ja heille, joita kiinnostaa tutustua itse itseään psykopaatiksi tituleeraavan, parannuksen tehneen murhamiehen sielunmaisemaan. Toisaalta se antaa pohdittavaa myös sen osalta, miten Suomi on onnistunut niin vankeinhoidon, poliisitoiminnan kuin päihdepolitiikan osalta.

Posted in Artikkelit and tagged .