Riippuvuuden todelliset syyt

Julkaistu 19.1.2016.

Tämä on käännösteksti Johann Harin artikkelista “The Likely Cause of Addiction Has Been Discovered, and It Is Not What You Think, Huffington Post 20.01.2015.

Alex Grey: Despair

Kuva: Alex Grey – Despair

Ensimmäiset huumekiellot täytäntöönpantiin jotakuinkin sata vuotta sitten. Sitä seuranneen vuosisadan aikana opettajat ja viranomaiset ovat kertoneet riippuvuuden tarinaa, ja tuo tarina on iskostunut mieliimme niin perinpohjaisesti, että olemme alkaneet pitää sitä itsestäänselvyytenä. Uskoin tuohon tarinaan itsekin lähtiessäni kolme ja puoli vuotta sitten työstämään kirjaani Chasing the Scream: The First and Last Days of the War on Drugs. Pyrkimyksenäni oli selvittää huumesodan taustalla vaikuttavia tekijöitä. Matkani varrella alkoi kuitenkin käydä selväksi, että nielemämme tarinat riippuvuudesta ovat suurelta osin hölynpölyä – ja että hyvin toisenlainen tarina on tarjolla niille, jotka ovat valmiita kuulemaan.

Tämän uuden tarinan sisäistäminen ei vaadi muutosta pelkästään huumesodassa: muutoksia on tapahduttava myös sisäisessä maailmassamme.

Matkani varrella sain apua asian hahmottamiseen monilta kohtaamiltani ihmisiltä: Billie Holidayn elossaolevilta ystäviltä, jotka kuvasivat sitä, kuinka huumesodan isä vainosi Holidayta ja avusti hänen surmaamisessaan. Juutalaiselta tohtorilta, joka salakuljetettiin Budapestin getosta vauvaikäisenä, ja joka varttuneena miehenä löysi tien riippuvuuden avainten äärelle. Transsukupuoliselta brooklyniläiseltä kräkkidiileriltä, jonka elämä alkoi kun hänen isänsä, New Yorkin poliisivoimien konstaapeli, raiskasi hänen kräkistä riippuvaisen äitinsä. Mieheltä, joka virui kiduttavan diktatuurin määräyksestä kahden vuoden ajan kaivon pohjalla, ja joka päätyi lopulta valituksi Uruguayn presidentiksi ja käynnisti huumesodan viimeiset päivät.

Syyni näiden vastausten etsintään oli varsin henkilökohtainen: yhdessä varhaisimmista lapsuusmuistoistani yritän tuloksetta saada erästä sukulaistani virkoamaan. Siitä lähtien olen työstänyt mielessäni addiktioiden mysteeriä: Mistä johtuu, että jotkut takertuvat tiettyyn aineeseen niin tiukasti, etteivät yksinkertaisesti kykene lopettamaan? Miten voimme tavoittaa nämä ihmiset? Vuosien kuluessa erään toisen lähisukulaiseni kokaiininkäyttö muodostui ongelmaksi, ja astuin itse ihmissuhteeseen heroiiniriippuvaisen kanssa. Luullakseni koin oloni jotenkin kodikkaaksi addiktion äärellä.

Jos minulta olisi tuohon aikaan kysytty, mistä huumeriippuvuudet johtuvat, olisin katsonut kysyjää kuin idioottia, ja vastannut: “öö, no huumeista?”. Näkökulma on helppo ymmärtää, ja uskoin todistaneeni sitä omassa elämässäni. Kuka tahansa osaa selittää ilmiön: Kuvitellaan, että sinä, minä ja parikymmentä muuta satunnaista ohikulkijaa ottavat seuraavien kahdenkymmenen päivän ajan jotakin äärimmäisen voimakasta kemiallista yhdistettä. Tietyt aineet aiheuttavat voimakkaan kemiallisen riippuvuuden, joten jos lopettaisimme kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä, kehomme tarvitsisivat kyseistä ainetta. Kärsisimme riippuvuuden aiheuttamista järkyttävistä vieroitusoireista. Tähän addiktiolla viitataan.

Teoria sai alkunsa rottakokeista, joihin liittyvä tarina iskostettiin ihmisten tajuntaan 1980-luvulla Partnership for a Drug-free American kuuluisan mainosfilmin avulla. Jotkut ehkä muistavatkin sen. Koetilanne on yksinkertainen: Häkkiin laitetaan yksinäinen rotta, jonka ulottuvilla on kaksi vesipulloa. Yhdessä on pelkkää vettä. Toisen sisältämään veteen on sekoitettu heroiinia tai kokaiinia. Tulokset toistuvat johdonmukaisesti: rottien pakkomielteisyys huumattua vettä kohtaan yltyy pisteeseen, jossa eläimet käyttävät ainetta kuolettavia määriä.

Mainos selittää: “Vain yksi aine on niin addiktoiva, että yhdeksän kymmenestä laboratoriossa tutkitusta eläimestä käyttää sitä, ja jatkaa käyttöä kuolemaan saakka. Tämän aineen nimi on kokaiini, ja sinä saatat olla sen seuraava uhri.”

1970-luvulla vancouverlainen psykologian professori Bruce Alexander kuitenkin kiinnitti huomiota tiettyyn kuvatun tutkimusasetelmaan erityispiirteeseen: rotta sijoitetaan häkkiin yksin, eikä sille tarjota mitään muuta tekemistä kuin huumeen käyttäminen. Alexander pohti, mitä tapahtuisi jos tutkimusasetelmaa muokattaisiin, ja rakensi tämän vuoksi Rottapuiston – viihtyisän häkin, jossa rottien ulottuvilla oli värikkäitä palloja, laadukasta ruokaa ja tunneleita, joita pitkin juosta, sekä paljon ystäviä: kaikkea, mitä rotta saattoi haluta. Alexanderin pyrkimyksenä oli selvittää rottien reaktioita tällaisiin olosuhteisiin.

Rottapuiston rotat kokeilivat luonnollisesti molempia pulloja – hätkähdyttävin seurauksin: Hyvissä olosuhteissa elävät rotat eivät pitäneet heroiinivedestä, vaan pääosin karttoivat sitä, ja kokonaiskäyttömäärät olivat alle neljänneksen eristyksessä elävien rottien vastaavista. Yksikään rotta ei kuollut. Siinä missä eristetyt, onnettomat rotat addiktoituivat, yhdellekään onnellisessa elinympäristössä elävistä rotista ei tapahtunut vastaavaa.

Otaksuin havaintojen koskevan pelkästään rottia, kunnes sain tietää samankaltaisesta ihmiskokeesta, jota toteutettiin samoihin aikoihin rottapuistokokeen kanssa. Kyseinen ihmiskoe tunnetaan Vietnamin sotana. Time-lehden raportin mukaan heroiinia käytettiin Yhdysvaltain sotilaiden keskuudessa yhtä paljon kuin purukumia. Todistusaineisto oli vakuuttavaa: Archives of General Psychiatryn tutkimuksen mukaan viidennes Yhdysvaltain armeijan Vietnamissa palvelevista sotilaista oli palvelusaikanaan kehittänyt heroiiniriippuvuuden. Tähän reagoitiin ymmärrettävästi valtavalla järkytyksellä; ihmiset pelkäsivät, että rintamalta oli sodan loppuessa palaamassa narkomaanien hyökyaalto.

Sama tutkimus kuitenkin kertoo, että 95 prosenttia addiktoituneista sotilaista yksinkertaisesti lakkasi käyttämästä kotiin palattuaan. Vain harvat päätyivät vieroitukseen. He palasivat kammottavista häkkiolosuhteista miellyttävään elinympäristöön, eivätkä siksi enää kaivanneet ainetta.

Professori Alexander pitää huomiotaan perustavanlaatuisena haasteena niin oikeistolaiselle käsitykselle, jonka mukaan addiktiossa on kyse liiallisen hedonistisen juhlinnan aiheuttamasta moraalisesta selkärangattomuudesta, kuin myös liberaalille näkemykselle, jonka mukaan addiktio on kemiallisesti kaapattujen aivojen sairaus. Alexanderin argumentti on, että addiktiossa on kyse sopeutumisesta. Syy on vähemmän yksilössä ja enemmän tätä ympäröivässä häkissä.

Ensimmäisen rottapuistokokeen jälkeen Alexander vei tutkimuksensa askeleen verran pidemmälle. Hän toisti alkuperäiset kokeet, joissa omilleen jätetyt rotat alkoivat käyttäytyä pakkomielteisesti. Ainetta annettiin yhtäjaksoisesti 57 päivän ajan – sen jos minkä voi otaksua koukuttavan. Tämän jälkeen hän siirsi rotat eristyksestä Rottapuistoon. Hän halusi tietää, ovatko riippuvuuden syövereihin vajonneiden aivot kaapattu tavalla, josta toipuminen ei onnistu. Ottavatko aineet vallan? Seuraukset olivat tälläkin kertaa hätkähdyttäviä. Rotissa oli havaittavissa jonkin verran vieroitusoireita, mutta runsas käyttö loppui nopeasti, ja rotat palasivat normaalin elämän pariin. Virikkeellinen häkki pelasti heidät.

Nämä tutkimustulokset hämmensivät minua. Miten tämä voi olla mahdollista? Teoria eroaa niin perustavanlaatuisesti totutusta tarinasta, että ensireaktioni oli, ettei se yksinkertaisesti voi pitää paikkansa. Mitä useampia tutkijoita haastattelin, sitä enemmän kuitenkin törmäsin tosiasioihin, jotka tuntuivat käyvän järkeen ainoastaan, mikäli tarkastelin niitä kuvaamastani uudesta näkökulmasta.

Seuraavassa esimerkki kokeesta, jota toteutetaan kaikkialla ympärillämme, ja joka saattaa osua kenen tahansa kohdalle. Jos jäät tänään auton alle ja murrat lonkkaluusi, sinulle määrätään hyvin todennäköisesti diamorfiinia, joka tunnetaan paremmin heroiinina. Sairaaloissa heroiinia annetaan kivunlievitykseen lukuisille ihmisille, pitkiä aikoja yhtäjatkoisesti. Lääkärin määräämä heroiini on huomattavasti vahvempaa ja puhtaampaa kuin katunarkomaanien käyttämä, rikollisten jatkeaineilla täyttämä heroiini. Jos vanha addiktioteoria pitää paikkansa – mikäli addiktio johtuu aineista itsestään, koska aineet ajavat kehon tarvitsemaan itseään – seurausten tulisi olla vääjäämättömiä: lukemattomien sairaalasta kotiutuneiden voisi olettaa metsästävän katukaupasta heroiinia riippuvuutensa aiheuttaman janon sammuttamiseksi.

Yllättävä asianlaita on, ettei tällaista liiemmin tapahdu. Minulle asian selitti ensimmäisenä tri. Gabor Mate: Aineella sairaalassa lääkityt lopettavat seinään, kuukausia kestäneestä käytöstä huolimatta. Samaa ainetta käytetään samanpituisten ajanjaksojen yli; katukäyttäjät muovautuvat epätoivoisiksi addikteiksi, mutta sairaalaympäristössä ainetta saaneilla potilailla ei vastaavia ongelmia esiinny.

Jos uskomuksena – jota itsekin pitkään kannoin – on, että addiktio selittyy kemiallisella koukulla, edellämainittu ei käy järkeen. Bruce Alexanderin teorian lähtökohdista asiat kuitenkin loksahtavat paikoilleen. Katuaddikti on kuin alkuperäisen tutkimuksen häkkiin eristetyt, yksinäiset rotat, joille on tarjolla yksi ainoa turvasatama. Potilas taas vastaa enemmän rottapuiston rottia. Hän palaa kotiin sellaisen elämän keskelle, jota elää rakastamiensa ihmisten ympäröivänä. Aine on sama, ympäristö ei.

Tämä johdattaa sellaisen oivalluksen äärelle, jonka implikaatiot eivät rajoitu addikteihin, vaan ulottuvat paljon syvemmälle ihmisyyteen. Professori Peter Cohenin mukaan ihmisillä on syvä tarve muodostaa sidoksia ja yhteyksiä. Tämä tarjoaa meille tyydytystä, ja jos emme kykene luomaan yhteyksiä muihin ihmisiin, etsimme yhteyttä muualta – rulettipyörän hyrinästä tai neulanpistoista. Hänen näkemyksensä on, että ‘addiktioista’ puhuminen olisi syytä hylätä, ja puhua sen sijaan ‘kiintymyksestä’. Heroiiniriippuvainen on luonut heroiiniin kiintymyssuhteen, koska sellaista ei ole syntynyt mihinkään muuhun.

Addiktion vastakohta ei ole päihteetön elämä vaan ihmisten välinen yhteys.

Kun asia alkoi valjeta, käsitykseni alkoivat vähitellen muuttua, mutten yhäkään kyennyt ravistamaan yltäni tiettyä jäytävää epäilystä: onko näiden tutkijoiden kanta, että kemiallinen koukku on merkityksetön? Asiaa selitettiin minulle – uhkapelaamiseen on mahdollista muodostua riippuvuus, eikä kukaan kuvittele tämän tarkoittavan pelikorttien piikittämistä suoneen. Täysimittainen addiktio ei edellytä minkäänlaisia kemiallisia koukkuja. Kävin Nimettömien pelureiden kokouksessa Las Vegasissa (kaikki paikallaolijat tiesivät, että olin paikalla tekemässä havaintoja, ja antoivat työlleni suostumuksensa), ja heidän addiktoituneisuutensa oli aivan yhtä ilmeistä kuin tuntemien kokaiini- ja heroiiniaddiktien – huolimatta siitä, ettei craps-pöytä lyö käyttäjiinsä kemiallisia koukkuja.

Ajatus siitä, ettei kemiallisilla tekijöillä olisi mitään vaikutusta, ei kuitenkaan vakuuttanut. Kävi ilmi, että eräs koe vastaa tähän liittyviin kysymyksiin hyvin selväsanaisesti. Tämän tiedon äärelle päädyin Richard DeGrandpren The Cult of Pharmacology -kirjan opastamana.

Tupakoinnin poikkeuksellisen voimakkaasta addiktoivuudesta ollaan varsin yksimielisiä. Tupakan kemialliset koukut liittyvät sen sisältämään nikotiiniin. 90-luvun alussa kehitettyjen nikotiinilaastarien markkinoilletuloa siivitti valtava optimismi: tupakoiville oli tarjolla kemiallinen koukku ilman tupakoinnin likaisia, kuolettavia vaikutuksia. He olisivat viimeinkin vapaita.

Yhdysvaltain ylimmän lääkintäviranomaisten selvityksestä käy kuitenkin ilmi, että vain 17,7 prosenttia tupakoitsijoista onnistuu lopettamaan tupakointinsa nikotiinilaastareiden avulla. Tämä ei ole yhtä tyhjän kanssa: mikäli 17,7 prosenttia addiktiosta selittyy kemialla, se yksinäänkin tarkoittaa maailmanlaajuisesti miljoonia pilattuja elämiä. Mutta se paljastaa myös, että totuttu tarina kemiallisesta koukusta addiktion syynä on vain pieni osa kokonaiskuvasta.

Tämän seuraamukset satavuotiselle huumesodallemme ovat merkittäviä. Käymämme järjettömiin mittasuhteisiin paisunut sota – joka, kuten näin, tappaa ihmisiä niin Meksikon ostoskeskuksissa kuin Liverpoolin kaduillakin – perustuu väitteeseen, jonka mukaan tietyistä kemikaaleista on päästävä eroon, koska ne kaappaavat ihmisten aivot ja tekevät riippuvuuden orjaksi. Jos aineet kuitenkaan eivät ole addiktion ajavin voima – jos ajavin voima onkin yhteyden puute – kuvatussa toiminnassa ei ole järjen hiventä.

Ironisesti huumesota kuitenkin voimistaa addiktioiden keskeisimpiä ajavia voimia. Esimerkki: kävin arizonalaisessa vankilassa – Tent Cityssä – jossa aineiden käytöstä narahtaminen johtaa viikkokausien mittaiseen eristykseen pienissä, kivestä rakennetuissa eristyshäkeissä (‘Kuopissa’). Suorempaa ihmisversiota tappavan riippuvuuden takaavista rottahäkeistä on vaikea kuvitella. Vankilasta vapauduttuaan ihmiset eivät rikosrekisteriensä vuoksi saa työtä, ja tämä voimistaa heidän eristäytyneisyyttään. Monet ympäri maailmaa kohtaamani ihmiskohtalot todensivat samaa ilmiötä.

Vaihtoehto on olemassa. On mahdollista rakentaa järjestelmä, joka on suunniteltu tukemaan addiktien kytkeytymistä takaisin maailmaan – pois riippuvuuden syövereistä.

Kyse ei ole pelkästä teoriasta: järjestelmää toteutetaan jo käytännössä, ja olen todistanut sen seurauksia. Miltei 15 vuotta sitten Portugalin huumeongelma oli Euroopan pahimpien joukossa: kokonainen prosentti maan väestöstä oli heroiiniriippuvaisia. Huumesotaa oli kokeiltu, mutta ongelma jatkoi pahenemistaan. Lopulta päädyttiin kokeilemaan täysin toisenlaista lähestymistapaa: kaikkien huumausaineiden käyttö dekriminalisoitiin, ja rahat, jotka aiemmin oli käytetty riippuvaisten pidätyksiin ja vangitsemiseen, ohjattiin tukemaan yhteyden luontia – niin käyttäjien yhteyttä omiin tunteisiinsa kuin yhteiskuntaan laajemminkin. Keskeisimpiä askelia olivat asunnon turvaaminen sekä tuettu työllistyminen, jotka auttoivat merkityksellisyyden luomisessa ja tarjosivat syyn nousta aamuisin sängystä. Addikteja otetaan klinikoilla lämpimästi vastaan, ja heitä tuetaan opettelemaan yhteyden muodostamista omiin tunteisiinsa vuosikausien kuluessa kasautuneiden traumojen ja kemiallisilla yhdisteillä toteutetun lamaannuttamisen jälkeen.

Eräässä esimerkissä tapasin addiktiryhmän, jolle oli annettu laina muuttofirman perustamiseksi. Heistä oli yhtäkkiä tullut ryhmä, jonka jäsenillä oli sidoksia niin toisiinsa kuin yhteiskuntaankin, ja he ottivat vastuuta toisistaan huolehtimisesta.

Tulokset alkavat olla selviä. British Journal of Criminologyn riippumaton tutkimus[1] osoitti, että dekriminalisaation myötä addiktion esiintyvyys on laskenut, ja aineiden piikittäminen on vähentynyt puoleen. Toistan vielä: aineiden piikittäminen on vähentynyt puoleen. Dekriminalisaation toimivuus on ollut niin ilmeistä, että aniharvat portugalilaiset peräänkuuluttavat paluuta vanhanmalliseen järjestelmään. Vuonna 2000 dekriminalisaation keskeinen vastustaja oli arvostettu huumepoliisi Joao Figuiera. Hän toisteli sellaisia järkyttäviä varoituksia, joita voisi odottaa Daily Mailin tai Fox Newsin kaltaisilta medioilta. Lontoossa käymämme keskustelun aikana hän kuitenkin kertoi, ettei yksikään hänen peloistaan käynyt toteen – ja toivoo koko maailman seuraavan Portugalin esimerkkiä.

Kuvaamani oivallukset eivät kosketa ainoastaan rakastamiani addikteja. Ne koskettavat meitä kaikkia, koska ne pakottavat meitä muuttamaan suhtautumista itseemme. Ihmiset ovat kiintymyssuhteita luovia eläimiä, joille yhteys ja rakkaus on välttämättömyys. 1900-luvun viisaimman ajatuksen lausui E.M. Forster – “tärkeintä on yhteys”. Olemme luoneet ympäristön ja kulttuurin, joka on ajanut meidät irralleen yhteydestä, tai tarjoaa siitä vain internetin muodossa ilmenevän haalean parodian. Addiktioiden lisääntyminen on oire syvemmästä sairaudesta elämäntavassamme – se ilmentää taipumustamme kiinnittää huomiomme läheistemme sijaan aina vain uusiin kiiltäviin tuotteisiin.

Kirjoittaja George Monbiot puhuu “yksinäisyyden ajasta”. Olemme luoneet ihmisyhteiskuntia, joissa ihmisten on ennennäkemättömän helppoa eristäytyä kaikesta ihmisyhteydestä. Rottapuiston keksijä Bruce Alexander toteaa, että addiktioista parantumisesta on aivan liian pitkään puhuttu vain yksilöä koskevana tapahtumana. On alettava keskustella sosiaalisesta parantumisesta – siitä, kuinka voimme kaikki, yhdessä, parantua eristäytymisen sairaudesta, joka vajoaa yllemme tiheän sumun lailla.

Uusi todistusaineisto ei muodosta ainoastaan poliittista haastetta. Se ei pakota meitä muuttamaan ainoastaan mieliämme, vaan myös sydämiämme.

Addiktin rakastaminen on äärimmäisen vaikeaa. Kun olen havainnoinut ympärilläni olevia addikteja, on ollut houkutteleva ajatus seurata Täyskäännöksen ja vastaavien tosi-tv-sarjojen kovapintaisen rakkauden ohjenuoria, joissa kehotetaan käskemään addiktia ryhdistäytymään – hylkäämisen uhalla. Noiden sarjojen sanoma on, että jos addikti ei lopeta, hänet on syytä jättää oman onnensa nojaan. Tämä ilmentää huumesodan logiikan tunkeutumista yksityiselämiimme. Minulle on kuitenkin vähitellen alkanut käydä selväksi, että tällainen lähentymistapa vain syventää ihmisten riippuvuuksia, ja johtaa pahimmillaan heidän menettämiseensä kokonaan. Matkaltani palattuani päätin ottaa elämäni addiktit lähemmäs itseäni kuin koskaan ennen – ja tehdä heille selväksi, että rakastan heitä ehdoitta, riippumatta siitä, kykenevätkö he lopettamaan.

Palattuani pitkältä taipaleeltani katselin varavuoteellani tärisevää, vieroitusoireista kärsivää ex-poikaystävääni uusin silmin. Vuosisadan ajan addikteista on laulettu sotalauluja. Pyyhkiessäni hänen otsaansa aloin ymmärtää, että heille olisi sotalaulujen sijaan pitänyt alusta alkaen laulaa rakkauslauluja.

Johann Harin laajemman tarinan voi lukea hänen kirjastaan Chasing the Scream: The First and Last Days of the War on Drugs. Lisätietoa: http://www.chasingthescream.comfacebook.com/chasingthescream

Tekstin suomentaja Henry Vistbacka pitää myös Psykedeeliuutiset ja Psykedeliö-blogeja.

 

Viitteet:

[1] What Can We Learn From The Portuguese Decriminalization of Illicit Drugs?, British Journal of Criminology 2010

 

Harin luentojen pohjalta tehty tiivis animaatiovideo (+suom. tekstitys):

Artikkelissa mainitulta Gabor Matélta löytyy yksi suomennettu videoluento:

Posted in Artikkelit.