Rankaisemmeko huumeita käyttäviä siksi, ettemme ole laittaneet hoitoja kuntoon?

Julkaistu 13.6.2023

Joidenkin näkemysten mukaan Suomessa huumeiden käytön rangaistavuudesta ei voi luopua ennen kuin hoitojärjestelmä on ensin laitettu kuntoon. Tämä vaatimus on ongelmallinen useista eri syistä, eikä näitä syitä ole julkisessa keskustelussa riittävästi ruodittu. Dekriminalisaatio on kuitenkin mahdollista ilman hoidon uudistamistakin.

Jos väitämme, että rangaistavuudesta ei voi luopua, ellei hoitoja ensin paranneta, se on kuin sanoisi, että on sopivaa rangaista ihmisiä huumeiden käytöstä siksi, että hoitojärjestelmä ei ole juuri nyt kunnossa. Rankaisemmeko huumeiden käyttäjiä siksi, että ne henkilöt, joiden velvollisuus olisi hoitaa palvelut kuntoon, eivät ole tehneet työtään? Tämä ei ole humaania tai kriminalisointiperiaatteiden mukaista ajattelua. Jos huumeiden käyttö ei olisi kiellettyä, sitä ei voisi tällä perusteella kieltää, joten miten se voisi toimia perusteluna sille, että käyttö pidetään kiellettynä jatkossakin?

Ei ole välttämätöntä tarvetta kytkeä dekriminalisointia tai kriminalisoimisen jatkamista mihinkään muuhun toimenpiteeseen siksi, että jotkut muut asiat eivät ole kunnossa. Dekriminalisoinnin voi tehdä myös itsenäisenä toimenpiteenä ja muita toimenpiteitä voi tarkastella erikseen. On myös mahdollista tehdä muitakin toimenpiteitä yksi kerrallaan ilman, että tehdään massiivisia paradigman muutoksia, jossa muuttuu monia asioita kertaheitolla.

Tämä ei silti tarkoita sitä, että olisi huono vaihtoehto tehdä dekriminalisaatio ja joitain muita uudistuksia samanaikaisesti. Näin on tehty muun muassa Portugalissa. On kuitenkin kohtuutonta laittaa dekriminalisaation vaatimukseksi, että jotain muutakin pitäisi muuttaa samalla. Eri uudistuksia voidaan tehdä joko yhdessä tai erikseen.

 

Dekriminalisaatio tehty Euroopassa monin tavoin

Jonkinlaista dekriminalisaatiopolitiikkaa löytyy jo yli 30:stä maasta – ja kaikissa se tarkoittaa ja on hieman erilaista. Mikäli dekriminalisoinnilla tarkoitetaan sitä, ettei henkilö joudu rikosrekisteriin huumeiden käytöstä, näitä maita on Euroopassa jo useampia, esimerkiksi Portugali, Luxemburg ja Tsekki. Portugali on tunnetuin esimerkki, mutta siellä dekriminalisaatiota ei tehty ainoana päihdepoliittisena toimenpiteenä. Se oli vain yksi noin 80:stä muusta uudistuksesta. Vuonna 2001 Portugalissa otettiin käyttöön muun muassa neulojenvaihto-ohjelma ja opioidikorvaushoito, jotka Suomessa saatiin jo vuonna 1997.

Huumeiden käyttö on lisääntynyt kaikkialla Euroopassa, myös maissa joissa ei ole tehty toimenpiteitä huumepolitiikan uudistamiseksi. Esimerkiksi Portugalissa huumeita käyttävien määrät ovat EU:n alhaisimpia. Myös Portugalin huumekuolemat ovat laskeneet samanaikaisesti kun ne ovat lisääntyneet muualla EU:ssa ja maassa tapahtuu EU:n keskiarvoa huomattavasti vähemmän huumekuolemia. Kunkin maan nykyiseen huumetilanteeseen vaikuttavatkin hyvin monet tekijät ja lainsäädäntö on vain yksi monista tekijöitä, jotka vaikuttavat sen kehittymiseen.

Huumeiden käyttäjien määrät eivät vaikuttaisikaan korreloivan sen kanssa, onko maassa salliva vai tiukka huumepolitiikka. Tämä tarkoittaisi, että politiikka ei ole sellainen taikavipu, josta vetämällä saa automaattisesti tietynlaisia tuloksia, vaan lopputulokseen vaikuttavat muutkin asiat kuin politiikka.

Onkin aiheellista kysyä, onko tällöin järkevää ylläpitää nykyistä kieltolakia ja jatkaa huumeiden käytöstä rankaisemista vai ei? Asian lähempi tarkastelu antaa vaikutelman, että kysymys ei ole järjestä tai tiedosta vaan tunteesta, moraalista ja ideologiasta.

 

Onko esteenä raha vai asenne?

Rangaistavuuden poistamisen ei itsessään tarvitse maksaa mitään (riippuen miten se toteutetaan), mutta hoitojärjestelmän parannukset toki maksavat. Dekriminalisaatio voisi oikealla tahtotilalla olla helppo tehdä jo tänään, mutta mikä tahansa, joka vaatii rahaa, on haasteellisempaa. Kustannuksia tulisi myös tarkastella kokonaisuutena. Kuinka paljon kuluja koituisi mahdollisen käytön kasvun aiheuttamista sairaalakustannuksista? Entä kuinka paljon turhia kuluja ja resurssien haaskausta kertyy nyt poliisien, syyttäjien ja tuomioistuinten turhan työn vuoksi? Kun koko julkinen terveydenhuolto on kriisissä, mistä saisimme rahaa huumeita käyttävälle väestönosalle, jota järjestelmä systemaattisesti syrjii epäinhimillisin rangaistuksin?

Suomen huumehoidon tilaa on kritisoitu jo pitkään, ja hoidon tilan parantamista on vaadittu useasta suunnasta. Jos vedotaan resurssien puutteeseen syynä olla tekemättä muutoksia lainsäädäntöön ja parantaa sekä heikoimmassa asemassa olevien että merkittävän kansanosan tilannetta, voitaisiin silloin tehdä yhtä hyvin looginen johtopäätös ja miettiä pidemmälle meneviä muutoksia. Tällaisia voisivat olla vaikkapa kaikkien huumeiden tai pelkästään kannabiksen myynnin laillistaminen ja verotuottojen ohjaaminen huumehoidon ja -työn parantamiseen, kuten tuore kansalaisaloite kannabiksen kohdalla ehdotti.

Jos resursseja taas löytyy, asia pitäisi priorisoida vaikkei se olisi poliittisesti kannattavaa, sillä pelaamme asiassa myös ihmisten hengillä sekä laajemmilla yhteiskunnallisilla vaikutuksilla, joista emme ole edes kovin tietoisia. Meillä ei ole varaa henkilökohtaisten moraalisten syiden varjolla tuomita suurta osaa kansasta (29 prosenttia suomalaisista on joskus kokeillut jotain huumetta) rikollisiksi ja evätä heiltä oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Yleinen moraalitaju vetoaakin juuri sen puolesta, että ihmisiä tulisi kohdella tasa-arvoisesti, ja että ihmisellä on oikeus tehdä itseään koskevia päätöksiä – olipa se sitten syödä tai juoda epäterveellisesti tai jotain muuta. Liberaalin, yksilön oikeuksia puolustavan näkemyksen mukaan dekriminalisoinnissa onkin pohjimmiltaan kysymys ihmisoikeuksista ja -arvosta.

Kun huumeiden käytön rangaistavuus joskus tulevaisuudessa poistetaan, on mahdollista että pienellä viiveellä hoitopalveluihin hakeutuminen kasvaa – eikä pelkästään riippuvuushoitoihin. Epäilemättä myös avun etsiminen muihin ongelmiin tulee lisääntymään, sillä ihmiset jättävät nyt niitä hoitamatta, jotta eivät jäisi hoitojärjestelmälle kiinni huumeiden käytöstään. Hoitoon hakeutuminen ei välttämättä kasvaisikaan siksi, että kansalaisten huumeiden käyttö lisääntyisi täysin holtittomasti: hoitoon hakeutuminen saattaisi kasvaa siksi, että kaikki ne, jotka kriminalisoinnin ja stigmatisoinnin takia eivät ennen hakeneet apua, vaan sinnittelivät itsekseen, uskaltavat pikkuhiljaa hakeutua avun piiriin.

Vaikka resurssit eivät aina olisi riittävät kaikkia hoitamaan, niin olisiko se todellakin perustelu jatkaa lyödyn lyömistä? Jos rangaistavuuden poistaminen voidaan tehdä itsenäisenä toimenpiteenä ja piilossa ollut terveyspalvelujen tarve tulee pintaan, niin kasvavat luvuthan myös puhuisivat hoitoon satsaamisen puolesta entistä enemmän, kun resurssit eivät vastaisi tarvetta senkään vertaa kuin aiemmin.

 

Stigma pitää huumeita käyttävät kaapissa

Kun käytön rangaistavuus poistetaan ja ihmiset uskaltavat tulla ulos kaapeistaan huumeiden käyttönsä suhteen, niin nähdään, että huumeita käyttävät ovatkin aivan tavallisia ihmisiä, kuten alkoholin, kofeiinin ja nikotiininkin käyttäjät. Näin myös motivaatiota hoidon resurssointiin voisi löytyä enemmän. Yksi kieltolain pahimmista noidankehistä onkin, että käyttäjät eivät voi julkisesti puhua asiasta, koska julki tulemisella voisi olla kohtuuttomat seuraukset. Käyttö taas on helppo pitää kiellettynä, kun voidaan ylläpitää stigmatisoitua mielikuvaa huumeita käyttävistä ihmisistä, sillä harvempi jolla on vielä jotain menetettävää uskaltaa tulla julkisuuteen siitä puhumaan.

Voi olla, että argumentti ”käytön rangaistavuudesta voidaan luopua vain jos koko järjestelmä laitetaan kuntoon” liittyy myös siihen, että aiemmin ei ole uskallettu kannattaa dekriminalisaatiota lainkaan ja tämä argumentti on ensimmäinen askel siihen suuntaan. Kun ei olla haluttu vaikuttaa liian radikaaleilta ja “huumemyönteisiltä”, on liitetty nämä kaksi asiaa yhteen – tämä lieneekin nykyisin julkisessa keskustelussa ainoa sallittu “realistinen” mielipide dekriminalisaation puolesta.

Dekriminalisaation toteuttamiseksi on monta erilaista tapaa ja me voimme yhdessä suunnitella juuri Suomen olosuhteisiin parhaiten sopivan mallin. Työ pitäisi vain aloittaa.

Lait muuttuvat usein vasta silloin, kun todellisuus on jo ehtinyt niiden edelle. Nyt kyseessä vaikuttaakin olevan juuri sellainen tilanne, jossa paitsi asiantuntijat, niin myös nuoremmat ikäluokat kannattavat muutoksia lakeihin, jotka suoraan koskevat enemmän nuorempia kuin vanhempia ikäluokkia. Dekriminalisaatio tulee tapahtumaan. Päivän polttavin kysymys onkin: milloin ja miten?

Posted in Artikkelit and tagged .