Historioitsija Katariina Parhin tietokirja Saadaan vähän kamaa – Suomen ensimmäinen huumeaalto ja hoidon pioneerit (2023, Gaudeamus) kertoo vuosista, jolloin huumeiden käytön yleistyessä ryhdyttiin rakentamaan huumehoidon perusteita Suomessa.
Kirja maalaa kuvan ajasta, jolloin tietoa oli vähän, mutta sitäkin enemmän oli aitoa halua löytää toimivia hoitomalleja, kirjan perusteella yrityksen ja erehdyksen kautta.
Ensimmäisellä huumaallolla viitataan 1960–1970-luvuilla Suomessa tapahtuneeseen huumeiden käytön yleistymiseen. Huumeet nostattivat julkista moraalipaniikkia, eikä tilannetta ei helpottanut, että vanhoja arvoja haastaneet nuoriso ja nuorisokulttuuri olivat vielä tuoreita ilmiöitä.
Samaan aikaan Suomessa koettiin historiallinen modernisoitumisen ja kaupungistumisen ajanjakso rakennemuutoksineen, suurten lähiöiden rakentamisineen ja sosiaalisine lieveilmiöineen.
Kirjan kansi voi johtaa harhaan. Ensimmäinen huumeaalto on tuonut kannen suunnittelijalle selvästi ensisijaisesti mieleen hippiaatteen ja psykedelian. Vaikka Parhin teoksessa myös näitä teemoja sivutaan, on kirjan ytimessä hyvin huumehoito ja paikoin hyvin vaikeiden päihdeongelmien kanssa painivat ihmiset.
Huumeita käyttävien ääni heikko
Kirjan suurin heikkous on se, että siinä ilmenevästä tavoitteesta huolimatta Parhi on saanut heikosti ääneen niitä, joita ensimmäinen huumeaalto ja hoitomenetelmien kehitys koski: huumeita käyttäneitä ja riippuvuussairauteen sairastuneita ihmisiä. Syy on toki ilmeinen: Moni tuon aikakauden potilaista on jo menehtynyt tai ei tavoitettavissa, eikä heidän ääntään ollut helposti kuultavissa niistä arkistolähteistä, joita Parhi oli tutkimustyössään päätynyt käyttämään. Huumeita käyttävien ja potilaiden ääni kuuluukin lähinnä heitä hoitaneiden tekemien havaintojen kautta, sekä eräiden heidän omaa ajatteluaan tallentaneiden tekstien välityksellä.
Sen sijaan Parhin kirja avaa hyvin kehitystä ajatuksista huumeongelman luonteesta, syistä ja hoidon kehityksestä. Kirja välittää ajatuksen siitä, että ensimmäisen huumeaallon aikaan oli hyvin epäselvää, miten huumeisiin liittyviä ongelmia parhaiten hoidettaisiin.
Erityistä kiitosta on annettava Parhin löytämälle kuvitukselle. Ajanmukaiset valokuvat ja nykykatsannosta hämmästyttävät mainokset päihteinä käytetyistä lääkeaineista tukevat hyvin kirjan tarinaa siitä, miten asenteet lääkeaineisiin ja niiden käyttökohteisiin ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet.
Lue myös: Arvostelu: Vanha liitto – Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingistä
Mitä menneisyyden huumepuheesta voisi oppia?
Vaikka kirjan perusteella aikakauden hoitoajattelusta välittyy kovin inhimillinen ja edistyksellinenkin kuva, ei se jätä toista puolta kuulematta. Erityisesti paikoin vallalla olleet ajatukset huumeista yhteiskunnan tuhona ovat tänä päivänä lukiessa hurjia, puhumattakaan siihen kytkeytyneestä ajatuksesta, jossa huumeiden käyttöä ja -ongelmia verrattiin tartuntatautiin. Tartuntateorian myötä huumeita käyttävien ajateltiin levittävän vitsausta yhteiskunnassa, mikä oli omiaan lisäämään käyttäviin kohdistuvaa pelkoa ja vihamielisyyttä.
Joskus suomalaisen huumekeskustelun vaihteisiin tutustuessa ihmettelee, onko kehitystä tapahtunut lainkaan. Vaikka kehitysaskeleita on otettu ja teemat päivittyneet, kohtaa historiaan tutustuva silti paljon tuttua.
Kirjaa haastateltu poliitikko ja psykiatri Ilkka Taipale toistaa monesti kuullun arvion siitä, että asiallinen keskustelu huumepolitiikasta on Suomessa vaikeaa, ja paikoin keskustelun ala-arvoisuus vie halun osallistua siihen. Vaikka tästä kuulee kaikuja yhä, lienee selvää, että poliittinen huumekeskustelu on ottanut selviä askeleita parempaan suuntaan.
Historiasta on silti hyvä oppia. Kirjassa haastateltu emeritusprofessori, psykiatri Jouko Lönnqvist kehottaa kääntämään huomion siihen, keitä ei tässä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa nähdä tai kuulla. Hänestä asiantuntijoiksi valitaan yleensä konservatiivisemmat äänet uudistajien sijaan.
“Huumausainekomitan mietintöhän on sikäli mielenkiintoinen, että siinä voi ainakin tulkita, minkälaiset porukat oli valittu ottamaan kantaa ja mitä ne siellä lausuivat ja – – ketkä jätettiin ulkopuolelle. Ajateltiin, että niitä ei päästetä hämmentämään omilla mielipiteillään”, Lönnqvist muistelee vuoden 1969 mietintöä.
Mielipiteet muuttuvat, kun maailma muuttuu
Kirja osaltaan myös antaa omat arvionsa siitä, miksi huumeiden käyttö lopulta päädyttiin Suomessa kieltämään. Lainsäädännön kehitystä ohjasi tuolloin ajatus ennaltaehkäisystrategiasta: Ajateltiin, että huumeet voitaisiin kitkeä kokonaan Suomesta ja estää niiden rantautuminen sekä juurtuminen osaksi yhteiskuntaa.
Kuten nykyään tiedetään, yritys epäonnistui. Tänä päivänä vain harva kuvittelee huumeettoman Suomen olevan mahdollinen.
Tässä valossa on kiinnostavaa on kirjan kautta seurata huumekeskustelun merkittävien vaikuttajien mielipiteiden muutosta ensimmäisestä huumeaallosta tähän päivään. Esimerkiksi kirjaan haastateltu poliitikko ja lääkäri Pirkko Turpeinen-Saari (entinen Idänpään-Heikkilä) tuli aikoinaan tunnetuksi voimakkaana huumeiden käytön rangaistavuuden kannattajana. Kirjassa hän toteaa, että pitää yhä ratkaisua hyvänä silloisessa ennaltaehkäisyyn pyrkineessä tilanteessa. Nykytilanteessa hän kuitenkin ajattelee, ettei käytön rangaistavuus ole toimiva ratkaisu, vaan järjestelmän pitäisi olla toisenlainen.
“Nyt jos joku kysyisi, pitäisikö huumausaineet laillistaa, mä ehkä olisin sitä mieltä, että joo, pitäisi laillistaa”, hän sanoo haastattelussa.
Lue myös: Huumepolitiikan vaihtoehdot: Konkretiaa keskusteluun
Kohti uutta, mitä oppia menneestä
Kirja pitää sisällään myös yllätyksiä: Harvempi varmaan tietää, että sotien jälkeen huumeriippuvuuteen ajautuneiden kohdalla väläyteltiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1968 ajatusta eräänlaisesta korvaushoidosta. Huumekeskustelu kehittyy vähitellen, ja moni ennen haihatteluna pidetty ajatus on näytön karttuessa ja huumetilanteen kehittyessä löytänyt paikkansa Suomestakin.
“Haittojen vähentämiseen ja laillisen käytön mahdollisuuteen vihjaavat pohdinnat jäivät aikanaan vähälle huomiolle. Kannanottojen vakavuus ei siis riipu niinkään siitä, mitä on sanottu, vaan siitä, milloin on otollinen aika sanoa”, Parhi pohtii kirjassa.
Kuten Parhi itsekin kirjan loppupuolella arvioi, on ensimmäisen huumeaallon toimia ja asenteita paikallaan verrata nykypäivään. Kysymys kuuluukin, miten tuolloin vaikuttaneiden hoidon pioneerien rohkeutta, ennakkoluulottomuutta ja kokeilunhalua sekä vilpitöntä auttamisen halua voisi tuoda enemmän tämän päivän päihdepolitiikkaan. Huumekuolemien määrän lisääntyessä on selvää, että uusia keinoja ja toimintatapoja tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan.
“Haastan lukijat innostumaan menneisyyden toimijoista, kokeilemaan uutta, korjaamaan rakenteellisia epäkohtia, puolustamaan nuoria ja muita apua tarvitsevia – muokkaamaan tulevaisuutta parhaan ymmärryksensä mukaan”, Parhi kirjoittaa.
Kirjaa suosittelee erityisesti heille, jotka ovat kiinnostuneet päihdehoidon kehityksestä ja historiasta, ja miten niitä koskevat asenteet ja hoitokäytännöt ovat kehittyneet. Erityisen paljon kirjasta saanevat irti aihepiirin parissa työskentelevät sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, sekä ne, joita aihepiiri on omakohtaisesti koskettanut.
Kuva: Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseon kokoelma.