Artikkelikokoelma Parempaa päihdepolitiikkaa – Rangaistuksista hoidon poluille (2023, Gaudemus) on kova rautaisannos huumepolitiikan uudistustarpeesta.
Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio, päihdelääkäri Kaarlo Simojoki sekä oikeustieteilijä ja väitöskirjatutkija Esko Yli-Hemminki ovat toimittaneet monipuolisen paketin, jossa pamflettimaiseen tyyliin peräänkuulutetaan parempia tapoja reagoida päihteiden käyttöön ja siihen liittyviin ongelmiin, joustamatta kuitenkaan tieteellisistä tiedon kriteereistä.
Teos jakautuu selkeästi kahteen kokonaisuuteen. Niistä ensimmäinen ruotii erityisesti huumeiden käytön rangaistavuuden oikeudellista taustaa ja moninaisia ongelmia erityisesti ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta. Jälkimmäinen osuus purkaa aihepiirin kysymyksiä taas yhteiskuntatieteellisellä otteella. Kirjoittajina on lukuisia alansa asiantuntijoita, joista moni on tullut jo aiemmin tutuksi päihdepoliittista julkista keskustelua seuranneille.
Ydinviesti: Huumepolitiikkamme vaatii muutosta
Kirjan esipuhe ja johdanto paaluttavat hyvin teoksen keskeiset näkökulmat: Vuosikymmenten kuluessa ajatus huumeiden käytön rangaistavuudesta on normalisoitunut, huolimatta huumeiden käytön yleistymisestä ja niitä koskevien asenteiden muutoksesta. Tämän seurauksena nykyistä päihdepolitiikkaa ei ole laajalti riitautettu, mikä on näin vaikeuttanut kriittistä keskustelua valitun politiikan toimivuudesta. Samaan aikaan alkoholiin on valittu hyvin toinen suhtautumistapa, jossa rikollisjärjestöjen sijaan jylläävät lailliset markkinavoimat.
Johdanto nimeää kaksi teosta läpileikkaavaa teesiä: Huumausaineen käyttörikos on perusteeton ja jopa haitallinen kriminalisointi, ja muutos huumepolitiikassa tulee olemaan väistämätöntä.
Viestiä alleviivaa modernin huumetutkimuksen grand old man Pekka Hakkaraisen yleistajuinen ja kattava artikkeli, joka avaa niitä yhteiskunnallisia syitä ja kehityskulkuja, joiden perusteella huumeiden käytön rangaistavuudesta tulisi luopua mahdollisimman pian.
Parempaa päihdepolitiikkaa -kirjan kansi. Taustalla teoksen perusoikeuksia puolustamista kuvaava, lain kilpeä kantava Suomi-neito (Helsingin Senaatintorin Lex-veistos).
Huumeiden käytöstä rankaiseminen perusoikeuksien puntarissa
Näiden laajemman kysymyksenasettelun ilmaisevien tekstien jälkeen alkaa teoksen varsinainen oikeustieteellinen osuus. Rikosoikeuden professori Nuotio tekee erinomaisen katsauksen käytön rangaistavuuden kehitykseen Suomessa ja verrokkimaissamme. Teksti myös alustaa hyvin niihin perustavanlaatuisiin kysymyksiin ja ongelmiin, joita käytön rikosoikeudelliseen rankaisuun liittyy oikeustieteen näkökulmasta. Myöhemmissä teksteissä näitä teemoja käsitellään tarkemmista kysymyksenasetteluista.
Erityishuomion tekstissä ansaitsee kiinnostava pohdinta siitä, miten juridinen prosessi ja korkeimman oikeuden ennakkopäätökset voisivat viedä Suomea kohti inhimillisempää ja perusoikeuksia kunnioittavampaa päihdepolitiikkaa ilman, että eduskunnan tarvitsisi päivittää nykyisiä lakeja. Esimerkkinä tällaisesta mahdollisuudesta annetaan alikäytölle jääneen, mutta lain mahdollistaman toimenpiteistä luopumisen lisääminen huumeiden käytöstä rankaisemisen vaihtoehtona.
Ansiokas on myös Esko Yli-Hemmingin teksti, jossa läpivalaistaan huumausaineen käyttörikoksen nojalla tehtävät, vakavamman rikollisuuden selvittämiseksi käytettävät pakkokeinot, kuten kotietsintä. Yli-Hemminki perustelee, että tällaiset pakkokeinot ovat perusoikeudellisesti ja eettisesti kestämättömiä perusteluita nykymuotoisen huumeiden käytön kriminalisoinnin puolesta. Argumentaatio on sikälikin kiinnostavaa, että poliisi on vedonnut useamman kerran pakkokeinojen mahdollistamiseen kannattaessaan huumeita käyttävien rankaisua.
Parempaa päihdepolitiikkaa -kirjan lainopillisia kysymyksiä perkaava osuus voi olla paikoin työlästä luettavaa oikeustieteelliseen argumentaatioon tottumattomalle. Kirjoittajia ja tekstin toimittajia on kuitenkin kehuttava siitä, että juridiseen jargoniin ei liiallisesti sorruttu, vaan tekstit pystyvät ymmärrettävinä myös alan koulutusta käymättömälle.
Huumeista, lääkkeistä ja hoidosta
Kirjan yhteiskuntatieteellinen osuus on tyyliltään ja aiheiltaan monipuolisempi. Sen keskiössä on päihdepalvelut ja päihteitä käyttäviin kohdistuva muu kuin rikosoikeudellinen vallankäyttö.
Erityisen maininnan ansaitsee muun muassa dosentti Tuukka Tammen kiinnostava artikkeli huumetilanteen ja lääketeollisuuden linkittyneestä suhteesta sekä huumeiden ja lääkkeiden välisen erottelun vaikeudesta, jopa mahdottomuudesta.
Läpi kirjan tekstit tuntuvat keskustelevan vilkkaasti keskenään, mikä ilmenee myös niiden välisissä lähdeviitteissä. Mainittua Tammen tekstiä vasten on kiinnostava lukea esimerkiksi Kaarlo Simojoen artikkelia korvaushoidosta ja siitä, miten valvonnan korostuminen ja joustamaton hoito hänestä riskeeraavat juuri pahimmissa kuolemanvaarassa olevien potilaiden hengen. Teksti kuvaa muun muassa sitä, miten pelko korvaushoitolääkkeiden päätymisestä katukauppaan vaikuttaa johtavan siihen, että yhä harvempi saa hoitoa – jolloin opioidien kysyntä pimeillä markkinoilla on kahta kauheampi.
Päihdepalveluita käsitellään teksteissä muutenkin, muun muassa niiden saatavuuden ja niissä tapahtuvan kohtelun näkökulmasta. Näissä teksteissä tuodaan esille sitäkin, miten rikoslainkin luoma ja vahvistama huumestigma eli häpeäleima näkyy palveluissa joskus vuosiakin päihteiden käytön päättymisen jälkeen.
Yksityiskohtien ja lukeneisuuden rikkautta
Tekstit ovat kaikkiaan lähteytykseltään rikkaita ja nostavat esille kiinnostavia yksityiskohtia päihdepolitiikasta ja siihen liittyvän poliittisen keskustelun historiasta. Esimerkiksi dosentti Olavi Kaukonen nostaa esille, miten 1980-luvulla käytiin kovin tutun kuuloista keskustelua ja argumentaatiota, kun julkiseen keskusteluun nostettiin ehdotus alkoholin käyttötiloista vähävaraisimmille alkoholisteille. Tätä on antoisaa peilata nykyiseen debattiin huumehaittojen ehkäisykeskuksista, joita myös valvotuiksi käyttötiloiksi tai käyttöhuoneiksikin joskus julkisuudessa kutsutaan.
Paikoin artikkeleita lukiessa kuitenkin pohtii, olisiko niitä voinut hieman selkeyttää. Väistökirjatutkija Céline E. Dujardin teksti Farmakologinen valtio – pettynyt analyysi oli ainakin yhteiskuntatieteiden maallikolle paikoin sekavaa luettavaa. Oliko kokemus hankalasti seurattavasta tekstistä seurausta lukijalle vieraista biovallan käsitteistä ja teorioista vai mahdollisesti ranskalaiselle tutkimusperinteelle ominaisesta kirjoitustavasta, jäänee perehtyneempien arvioitavaksi.
Teksti sisältää kuitenkin aiemmin kuvattuun tapaan runsaasti kiinnostavia anekdootteja ja nostoja huumausainepolitiikasta ja erityisesti sen ristiriitaisesta, jopa tekopyhästä luonteesta. Tästä esimerkiksi soveltuvat huomiot siitä, miten natsi-Saksassa surmattiin huumeita käyttäviä paremman yhteiskunnan nimissä, kun samaan aikaan kun reseptillä saadun amfetamiinin kulutus oli Kolmannessa valtakunnassa mittavaa.
Alkoholipolitiikan myyttejä murtamassa
Teoksen loppupuolella erityishuomiota saa alkoholipolitiikka, alkoholipoliittisen keskustelun erikoisuudet ja se, miten se eroaa huumekeskustelusta silloinkin, kun käytetyt argumentit ovat samat.
Dosentti Anu Kataisen ja erikoistutkija Katariina Warpeniuksen artikkelissa etsitään alkoholipoliittisen keskustelun myyttejä aina holhouksesta ja kielletyn hedelmän teoriasta siihen, keitä alkoholihaitat lopulta koskettavat ja millainen paljon puhuttu suomalainen juomatapa lopulta on. Artikkeli avaa sitä, miten nämä alkoholipoliittiset kertomukset vaikuttavat päihdepoliittiseen keskusteluun ja sitä kautta päätöksentekoon. Näitä sokeiksi pisteiksi kuvailtuja näkökulmia on kiinnostava peilata myös huumepoliittiseen keskusteluun.
Alkoholipolitiikkaa ruotivien tekstien lisäksi teokseen olisi sopinut hyvin myös nikotiinipolitiikkaa ja sen erityispiirteitä ja käytäntöjä purkava artikkeli, vaikka esimerkiksi professori Heikki Hiilamon tekstissä alkoholiteollisuudesta ja sen poliittisesta vaikutusvallasta tätä teemaa hieman sivutaankin. Aihe on kiinnostava erityisesti nyt, kun suomalainen nikotiinipolitiikka ja -tilanne muuttuu nikotiinipussien markkinoiden vapautuessa.
Kokonaisuus punnittuja mielipiteitä, vaikka paljon jäi käsittelemättä
Kokonaisuudessan Parempaa päihdepolitiikkaa on hyvin argumentoitua teksiä siitä, mitä suomalaisessa päihdepolitiikassa pitäisi tehdä. Erityisesti teos purkaa huumausaineen rangaistavuuteen liittyviä väärinkäsityksiä ja ongelmakohtia, mutta tarjoaa eväitä myös laajempaan yhteiskunnalliseen pohdintaan päihdepolitiikan suunnasta Suomessa.
Teoksen etuja on sen muoto artikkelikokoelmana, koska lukija voi noukkia kirjasta senhetkisen kiinnostuksensa perusteella kiinnostavimmat artikkelit, eikä niiden järjestys kirjassa tarkoita sitä, ettei niitä voisi hyppelehtiä haluamassaan järjestyksessä. Tämä varmasti madaltaa kynnystä tarttua teokseen ja sivistää itseään aihepiirin kysymyksissä, kun lukijan ei tarvitse sitoutua kahlaamaan teosta kannesta kanteen ymmärtääkseen siinä esitettyjä ajatuksia.
Kuten edellä nikotiinin osalta todettiin, ei reippaasti yli 350 sivuiseen teokseen mahtunut kuitenkaan kaikkia Suomen päihdepolitiikan kannalta kiinnostavia kysymyksiä, kuten esimerkiksi lähinnä sivulauseissa esitettyjä huomioita kannabiksen laillistamisesta eri puolilla maailmaa. Nämä teemat odottavatkin vielä syvempää käsittelyä myöhemmässä kirjallisuudessa.
Teos antaa kuitenkin hyvät eväät uusille päihdepoliittisille keskustelunavauksille Suomessa. Päihdepolitiikkaa ennalta pohtineiden toivoisi tutustuvan kirjan punnittuihin arvioihin, jotka antavat aiempaa painavampaa ja vastaansanomattomampaa tukea vaatimuksille huumepolitiikan korjaamisen puolesta. Erityisesti siihen toivoisi tarttuvan oikeuden ammattilaisten ja yhteiskunnallisten päättäjien, jotka kannattavat kestävää ja faktoihin perustuvaa poliittista keskustelua myös mielipiteitä jakavista aiheista.