Päihdekuntoutus on soteuudistuksen myötä ohenemassa olemattomiin. Päihdeongelmien hoito jää usein kesken, kun hoitopaikat ovat lisääntyneistä huumeongelmista huolimatta vähentyneet alle lama-ajan lukemien. Myös kuntoutusjaksot ovat lyhentyneet. Kirsi Haapamatin kirjoittamasta päihdekuntoutuksen tilaa käsittelevästä kriittisestä artikkelista nousee esiin paitsi huolestuttava tilannekuva, myös yksi hyvin kyseenalainen käytäntö palvelujen saannin suhteen. Artikkelissa ohimennen mainitaan, että ”asiakasohjausryhmä päättää” asiakkaan päihdekuntoutuksesta, vaikka käytäntö ei vastaa Suomen lainsäädäntöä.
Asiakasohjausryhmät eivät ole laissa säädettyjä päätöksentekoelimiä. Ne voivat antaa valmistelu- ja koordinaatiotason suosituksia, mutta niillä ei ole toimivaltaa rajoittaa asiakkaan oikeuksia tai tehdä sitovia hallintopäätöksiä viranhaltijan ohi. Artikkeli antaa kuitenkin ymmärtää, että kyseinen menettely olisi yleinen käytäntö.
Laki on tältä osin yksiselitteinen: Vain toimivaltainen viranhaltija voi tehdä sosiaalipalveluja koskevan hallintopäätöksen ja se tulee tehdä itsenäisesti (Hallintolaki 434/2003; Sosiaalihuoltolaki 1301/2014). Päätöksen on perustuttava aina asianmukaiseen selvitykseen ja yksilölliseen palvelutarpeen arvioon (HL 31 §). Näin ollen moniammatillisella ryhmällä ei ole oikeudellista toimivaltaa ohittaa viranhaltijan päätöksentekoa tai vaikuttaa siihen.
Päihdepalvelujen heikkeneminen näyttäisi kytkeytyvän suoraan sote-uudistuksen rakenteellisiin vaikutuksiin. Hyvinvointialueet ovat vähentäneet ostopalveluja ja siirtäneet palvelutuotantoa omaksi toiminnakseen samalla, kun taloudellinen säästöpaine on kiristynyt. Näyttäisi siltä, että säästöohjauksen seurauksena lakisääteisiä hoitoa ja kuntoutusta koskevia velvoitteita ei kaikilta osin enää noudateta käytännössä.
Kehityksen myötä sosiaalityöntekijöitä edellytetään perustelemaan pidempikestoisia asiakkuuksia ja kuntoutusjaksoja asiakasohjausryhmille. Menettelyä ei ole laajemmin kyseenalaistettu, minkä seurauksena käytännön työssä on syntynyt harhainen käsitys siitä, että asiakasohjausryhmät päättäisivät palveluista, ja että sosiaalityöntekijät olisivat päätöksenteossa niihin nähden alisteisessa asemassa. Kyse ei kuitenkaan ole laillisesta päätösvallan siirrosta, vaan talousohjauksen muovaamasta epävirallisesta käytännöstä, joka hämärtää vastuusuhteita ja vaarantaa asiakkaiden oikeusturvan.
Onko päihdesairaiden ihmisten kohdalla siis muodostunut rakenteellinen käytäntö, jossa tosiasiallista päätösvaltaa käyttää taho, jolla ei ole siihen laillista valtuutusta? Entä kuinka laajalti tällainen menettely on Suomessa käytössä?
Aluehallintovirasto antoi huomautuksen Varsinais-Suomen hyvinvointialueelle mielenterveys- ja päihdepalvelujen puutteista. AVI:n mukaan asiakkaille ei ole myönnetty heidän palvelutarvettaan vastaavaa hoitoa ja kuntoutuksen ehtona on joissain tapauksissa vaadittu riippuvuussairauden näkökulmasta epärealistisia tavoitteita. AVI:n tiedotteessa korostetaan, että palveluista päättää lain mukaan viranhaltija, eikä asiakasohjausryhmän kanta sido päätöksentekoa. Hyvinvointialueelta edellytetään selvitystä toimintatapojen ja palvelujen lainmukaisuuden korjaamiseksi.
Jos asiakasohjausryhmä päättää hoitoon pääsystä tai ohjaa ratkaisua viranhaltijan ohi, kyse voi olla menettelyvirheestä, asiakkaan oikeusturvan heikentämisestä ja pahimmillaan ihmisten hoidon tarkoituksellisesta vaarantamisesta. Menettely on ongelmallinen myös perusoikeuksien näkökulmasta. Perustuslain 19 § velvoittaa julkista valtaa turvaamaan jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja 6 § edellyttää yhdenvertaista kohtelua. Lisäksi päihderiippuvuuteen perustuva eriarvoinen kohtelu tai hoidon asettaminen erityisehtojen varaan voi muodostaa yhdenvertaisuuslain (1325/2014) tarkoittamaa kiellettyä syrjintää. Jokaisella, myös päihderiippuvaisella, on yhdenvertainen oikeus sairauden hoitoon ja kuntoutukseen, ilman hallinnollisia esteitä tai epävirallisten ryhmien rajoittavaa vaikutusvaltaa.
Humaania päihdepolitiikkaa ry kehottaa olemaan yhteydessä päihdeasiamieheen tai aluehallintovirastoon tilanteissa, joissa päihdepalvelujen saatavuus ei vastaa asiakkaan todellista tarvetta tai hoidon edellytykseksi asetetaan riippuvuussairauden näkökulmasta epärealistisia tavoitteita. Yhteydenotto on perusteltua myös silloin, jos vaikuttaa siltä, että päätösvaltaa käyttää jokin muu taho kuin asiakkaan asioista vastaava toimivaltainen viranhaltija, tai jos asiakkaalta puuttuu ajantasainen palvelutarpeen arviointi tai asiakassuunnitelma. Lisäksi asiakkaalle on aina turvattava oikeus saada kirjallinen päätös ja tosiasiallinen mahdollisuus hakea siihen muutosta.
***********************************************************************************************
Aivan kuten nykyinen päihdekuntoutukseen ja -palvelujen tilanne, myös nykyinen rankaiseva huumepolitiikka on kestämätöntä. Se syrjii huumeita käyttäviä ihmisiä sekä aiheuttaa ja lisää lukuisia huumeongelmiin, -palveluihin ja päihdekuntoutukseen liittyviä haasteita.
Olemme koonneet alle fiktiivisiä, todellisuuteen pohjaavia tilanteita ilmiöistä ja käytännöistä, joita on tunnistettu eri puolilla Suomea, siitä kuinka hoitopolku ei perustu asiakkaan yksilölliseen palvelutarpeeseen, vaan rakenteisiin, linjauksiin tai resurssipaineisiin – ja joissa oikeusturva vaarantuu.
Esimerkki 1: Päätös syntyy ryhmässä, ei virkavastuulla
Mikko hakee laitoskuntoutusta vaikean riippuvuuden vuoksi. Hänen sosiaalityöntekijänsä arvioi palvelutarpeen ja katsoo kuntoutuksen olevan välttämätöntä. Asia käsitellään asiakasohjausryhmässä, joka linjaa, ettei kuntoutusta myönnetä ennen sitoutumista avohoitoon. Päätös tehdään ryhmän linjauksen mukaisesti.
Lain mukaan palvelupäätös kuuluu toimivaltaiselle viranhaltijalle virkavastuulla. Ryhmät voivat tukea päätöksentekoa, mutta ne eivät saa tosiasiallisesti päättää asiakkaan puolesta.
Esimerkki 2: Kategorinen määräaikaisuus
Sanna saa tuetun asumisen päätöksen kolmeksi kuukaudeksi, koska kaikki ensimmäiset päätökset tehdään aina määräaikaisina. Päätöksen päättyessä uusi päätös viivästyy ja tuki katkeaa hetkellisesti. Tämä voi aiheuttaa taloudellisia haasteita, jotka johtavat pulaan ruoasta tai pahimmillaan jopa asunnottomuutta.
Palvelupäätösten automaattinen pilkkominen ei perustu lakiin. Päätösten keston tulee perustua yksilölliseen palvelutarpeeseen ja palvelujen jatkuvuus on turvattava.
Esimerkki 3: Palvelua kevennetään ilman uutta arviointia
Jari saa tuetussa asumisessa kahdeksan tuntia sosiaaliohjausta kuukaudessa. Tukitunnit puolitetaan ilman uutta palvelutarpeen arviota tai asiakassuunnitelman tarkistusta.
Palvelujen muuttaminen edellyttää aina uutta palvelutarpeen arviointia.
Esimerkki 4: Liian kevyt palvelu tiedossa olevasta tarpeesta huolimatta
Laura on erityisen tuen tarpeessa oleva henkilö, jolle myönnetään erittäin kevyt asumispalvelu, vaikka hänen todellinen tuen tarpeensa on selvästi laajempi.
Jos myönnetty palvelu ei voi vastata tunnistettuun tarpeeseen, kyse on lainvastaisesta palvelun mitoituksesta.
Esimerkki 5: Päätöstä ei anneta kirjallisesti tai sitä ei ymmärretä
Ahmed saa suullisen kielteisen vastauksen palveluhakemukseensa, mutta ei kirjallista päätöstä tai muutoksenhakuohjetta. Tai hän saa kirjallisen päätöksen, mutta ei ymmärrä sitä heikon kielitaidon vuoksi.
Ilman kirjallista päätöstä tai päätöksen ymmärtämistä asiakkaan oikeusturva ei toteudu.
Esimerkki 6: Taloudellinen tilanne perusteena palvelun epäämiselle
Eevalle ei myönnetä laitoskuntoutusta alueen heikon taloustilanteen vuoksi.
Taloudelliset syyt eivät oikeuta lakisääteisten palvelujen epäämistä.
Esimerkki 7: Fiktiivinen alpha-PVP-hoitopolku
Janne saa lyhyen katkaisuhoidon ja neljän viikon laitoskuntoutuksen, jonka jälkeen hänet siirretään avopalveluihin ilman asumisen turvaa tai intensiivistä tukea.
Hoito on etukäteen tiedettävästi riittämätöntä eikä vastaa todellista palvelutarvetta.
…
Kirjoittajat: Kalle Polkutie, Timo Pasanen, Mytty Messmer-Koskinen
Julkaistu 17.12.2025, Muokattu 18.12.2025