Arvostelu: Vanha liitto – Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingistä

Joukko suomalaisia huumetutkijoita teki kulttuuriteon haastatellessaan 1960- ja 1970-luvulla kovien huumeiden käytön aloittaneita. Aiheena oli haastateltujen siihenastinen päihdeura ja elämä aina lapsuudesta asti.

Teos jakaa havaintonsa omiin aihekokonaisuuksiinsa esimerkiksi huumemarkkinoiden, poliisin toiminnan ja huumeiden terveyshaittojen osalta.

Teosta esitelleessä Alkoholi- ja huumetutkijain seuran seminaarissa kirjan kustantaja vertasi teosta jopa Kalevalaan. Täysin hatusta pömpöösiä vertausta ei ole vedetty, sillä vanhan liiton edustajat ovat sitaattien perusteella omanlaisiaan runonlaulajia, jotka kertoivat villejä saagoja menneistä, päihteiden ja viranomaiskontrollin täyttämistä päivistä. Kyseessä on ehdottomasti arvokasta kansanperintöä niiltä, joiden ääntä ei yleensä haluta kuulla.

Ääni yhteiskunnan reunamilta

Jo teoksen ensimmäinen luku vakuuttaa tuoden esille sen, kuinka leimallisesti ja leimaavasti rankaisu- ja kontrollipolitiikka on käyttäjien elämää varjostanut. Virkavallan ja muun yhteiskunnan silmätikuksi joutuminen ei toiveista huolimatta poistanut huumeiden käyttöä, mutta ohjasi kyllä käyttäjät yhteiskunnan reunamille – pois silmistä ja avun piiristä. Näin päihdepolitiikkamme vaikututtaa yhä tänäkin päivänä. Leimautumisen ja stigman teema kulkee ansaitusti läpi koko teoksen.

Teoksessa kerrotaan haastatelluilla olleen haastattelujen antamiseen kolme keskeistä syytä. Yhtäältä käyttäjät halusivat saada oman äänensä kuuluviin, sillä monesti joku muu joko puhuu heidän puolestaan tai kertoo, millaisia toimia heihin tulisi kohdistaa. Käyttäjät myös tiedostivat oman roolinsa muistivarantona, jonka tietämys uhkasi kadota ajan heistä jättäessä. Tämän merkitystä omalla tavallaan alleviivaa se, että osa haastatelluista ehti menehtyä ennen kirjan valmistumista. Kolmas motivaattori oli halu muuttaa käyttäjiin kohdistuvia negatiivisia asenteita, kertoa heidän elämästään ja siitä, millaisia ihmisiä he aidosti ovat.

Lukijalle välittyykin, että haastateltavat ovat saaneet kunnollisen suunvuoron. Kirjan sitaateista voi aistia kertojan tunteet, kun läpi käydään niin iloiset muistot onnistuneista apteekkimurroista ja virkavallan huiputtamisista kuin kipeät kokemukset käyttäjätovereiden yliannostuskuolemista.

– Seura julkas semmosen kartan, Suomen kartan mihin oli merkattu ne apteekit mitä oli jo murrettu. Sitten loput, niitä mä ottelin, ni aina saatto jotain löytyy. Me mentiin tuolla maakunnassa se kartta vinossa, eräs haastatteluista kertoo apteekkimurtojen käytännöstä.

– Muistan ku kytätki tuli kerran sinne nuorisotalolle, mitäs pojil on purkis, nii (Pena) sano, et siinä ku apteekkiopiumii ja kyttä nosti katseensa ja nii onki, ja löi kannen kii, ei se voinut kuvitellakaa et se tosiaan oli täs opaa, se oli ihan kahvin näköstä, eräs haastateltu kertoo.

– Mullakin kuollu viereen yks kaveri ku on vetäny ja toinen tärähti tajuttomaksi. Jos mä oisin vetäny ensimmäisenä ni mä oisin kuollu siihen hitto, mut mä olin kolmantena ni mä näin et se ensimmäinen saatana putos ja sit se saamari kuoli, eräs kertoo kuoleman läheisyydestä.

Helsingin monet huumeyhteisöt

Teos antaa vahvan viestin haittoja vähentävän huumepolitiikan puolesta. Kirjan tarinat yliannostuksista, tartuntataudeista ja niitä koskevan tietämyksen tasosta kertovat siitä, miten halpa huumeiden käyttäjän henki yhteiskunnalle oli. Vaikka esimerkiksi korvaushoidossa, neulojenvaihtopalveluissa ja muussa yhteiskunnan tuessa on päästy eteenpäin, paljon olisi vielä parannettavaa.

Teosta lukiessa tutuksi tulee myös silloisen Helsingin huumemaantiede käyttö- ja myyntipaikkoineen. Jo tuolloin huumeiden käyttäjät muodostivat selkeästi omia ryhmiään. Esimerkiksi sotaveteraanit tulivat käyttäjille tutuiksi eräänlaisina “narkomaanivanhempina” ja opettajina, joita kunnioitettiin. Ryhmät eriytyivät aineiden perusteella, hampun polttelijoiden kerääntyessä Vanhalle ylioppilastalolle ja amfetamiinin sekä opiaattien käyttäjien kokoontuessa Ruttopuistoon. Ruttopuistoon ei kuka tahansa haastateltujen mukaan ollut tervetullut.

– Eihän ne päästänyt Ruttopuistoon ne vanhat narkkarit mitään 15-vuotiasta, ei ne myyny sellaisille ollenkaan. Mäki olin vasta 18 ku mä pääsin sinne Ruttopuistoon sisään, eräs haastateltu kuvailee veteraanien ylläpitämää kuria.

Haastatteluissa välittyi haastateltujen halu erotella itsensä sekä huumeita käyttämättömästä valtaväestöstä että ongelmaisimmista häiriköistä. Tämä tulee ilmi myös heidän nykyistä huumekulttuuria koskevissa pohdinnoissaan, jonka sekakäyttöilmapiiristä ja muusta toiminnasta ilmaistaan huomattavaa huolta. Tärkeä pohdittava kysymys onkin, onko huoleen aihetta vai kultaako aika käyttäjien muistot.

Arvokasta tietoa kirja kertoo myös siitä, kuinka ja millä rahalla huumeita hankittiin Suomessa, miten kaupankäynti järjestyi ja millaisia aineita kaduilla liikkui mihinkin aikaan. Toisaalta kerrotaan myös siitä, miten käyttäjien huumeura jatkui telkien takana vankilassa, joka toimi rangaistuslaitoksen sijaan pikemminkin ammattirikolliseksi valmistavana konnakouluna. Suhteet poliiseihinkin ovat kiinnostavaa luettavaa: toiset viranomaiset katsoivat sormien läpi pieniä käyttöannoksia, toisten kanssa puolestaan painittiin aina tavatessa.

Mikä vuosien varrella on muuttunut?

Kirja jättää pohtimaan, mitkä asiat ovat muuttuneet. Voiko teosta lukemalla myös ymmärtää paremmin, miten 1960-luku on johtanut nykytilanteeseen? Paljon samaa menneessä ja nykyhetkessä on, sillä huumeisiin ja niiden käyttöön kohdistuu edelleen tiukkaa rikoskontrollia, ja pakkokeinojen käyttö on rutiinia. Samaan aikaan huumeiden käyttö on yleistynyt huomattavasti ja aineiden kirjo kasvanut. Tätä aihetta olisi voinut teoksen lopussa pohtia. Voisiko näistä samankaltaisuuksista, eroavaisuuksista ja kehityskuluista oppia jotain sellaista, joka auttaisi tämän päivän huumekysymysten ratkaisemisessa?

Teosta on helppo suositella kaikille niille, joita kiinnostaa Suomen huumeiden käytön moderni historia, ja toisaalta huumeiden käyttäjien kokemukset elosta Suomessa ylipäätään.

Kuva: Matti Honkavaara, Helsingin kaupunginmuseon kokoelma.

Vanha liitto – Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingistä (toim. Heini Kainulainen, Jenni Savonen, Sanna Rönkä). Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki, 2017.

 

Posted in Artikkelit and tagged , , , , .