Nordic Mobilization on Human Rights and Drug Policy -konferenssi
Saavuimme yhdistyksemme 10 hengen seurueella Osloon päivää ennen konferenssin alkua. Toimimme Suomen edustajina uudessa pohjoismaisessa käyttäjäjärjestöjen ja niiden liittolaisten verkostossa, edustaen liittolaisia. Mukanamme oli myös käyttäjiä edustava, Suomen kannabisyhdistyksen puheenjohtaja Mika Luoma-Aho, joka on yksi harvoista jäljellä olevista kannabiksen lääkereseptin omaavista, vaikka kannabiksen lääkekäyttö on ollut meillä sallittua jo 20 vuotta.
Päivä 1 – korkea-arvoiset vieraat ja ihmisoikeudet
Oslon pormestari, konservatiivisen puolueen Anne Lindboe, avasi konferenssin. Lindboe puhui haittojen vähentämisen puolesta ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi kuolla huumeisiin.
Olimme kutsuneet Helsingin, Tampereen ja Turun pormestarit konferenssiin, mutta kukaan ei ollut vastannut kutsuumme. Suurimpien kaupunkiemme johtajat voisivat vaikuttaa tilanteeseen vaatimalla valtiolta aktiivisemmin toimia tarttua huumeongelmiin. Jos joku merkittävä suomalainen konservatiivi puhuisi samoin vastaavassa tilaisuudessa ilman meillä pakollisia lisäyksiä huumeiden vaarallisuudesta ja laittomuudesta, voisi sillä olla merkittävä vaikutus nykytilanteeseen. Kanta huumekysymyksiin ei välttämättä määrity kaikkialla vasemmisto-oikeisto akselin pohjalta, vaan myös monet konservatiivit kannattavat huumereformia niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistä.
Amsterdamin pormestari Femke Halsema puhui kansalaisyhteiskunnan, ihmisoikeuksien ja laillisen sääntelyn puolesta, jotta järjestäytyneen rikollisuuden vaikutusvaltaa voitaisiin vähentää. Laillinen sääntely ei tarkoita hänen mukaansa vapaita markkinoita vaan sääntelyä ja standardeja sekä rajoittamista – nykyisin mitään näistä ei ole käytössä.
Kai Spurkland, Norjan Ihmisoikeusinstituutin johtaja korosti puheessaan, että kaikille ihmisille kuuluu samat ihmisoikeudet, mutta huumeita käyttävien kohdalla tämä ei käytännössä toteudu. Olipa huumeiden käyttö kriminalisoitua tai ei, ihmisoikeudet pysyvät, niitä ei pitäisi menettää huumeiden käytöstä.
Damon Barrett Göteborgin yliopistosta korosti, että ihmisoikeudet ovat tärkeämpiä kuin huumepolitiikka, ne tulevat ensin. Ihmisoikeudet on tärkeää nostaa esiin ydinarvona, ja vaikka se kuulostaakin itsestäänselvältä, käytännössä se ei sitä ole. Käytöksen tai käytön kriminalisointi ei vahingossa stigmatisoi huumeita käyttäviä ihmisiä, vaan käytäntö on nimenomaan tarkoitettu tekemään niin. On kyse siitä mikä asetetaan huumepolitiikan tavoitteeksi – jos kovat rangaistukset ja massavangitsemiset ovat huumeiden torjunnan tavoitteena, silloin vankiloiden täyttäminen katsotaan menestykseksi, vaikka tällaisten toimien vaikutukset huumetilanteeseen ovat olemattomat ja kustannukset valtavat. Kun taas ihmisoikeudet asetetaan ensisijaisiksi, myös huumepolitiikka muuttuu vähemmän stigmatisoivaksi ja rankaisevaksi.
Paneelikeskustelussa ihmisoikeuksista tarkasteltiin tilannetta lakien ja oikeuksien toteutumisen kannalta. Tanskassa on käytössä yhdistelmä haittojen vähentämistä ja rangaistuksia – päihtyneenä oleminen ei ole laitonta, mutta henkilökohtainen käyttö, hallussapito ja ostaminen on kiellettyä, joten kriminalisointipolitiikka on yhä käytössä. Poikkeuksen muodostavat terveysneuvontapisteiden asiakkaat, joita ei rangaista muiden huumeiden käytöstä. Kaikilla pitäisi silti olla oikeus omien oikeuksiensa toteutumiseen ilman asianajajien apua – tässä voisivat auttaa myös vapaaehtoiset oikeusavustajat tai jopa tekoäly, mutta toisaalta lakitekstien pitäisi myös olla ymmärrettäviä kaikille.
Norjassa tehtiin edellisenä vuonna korkeimman oikeuden päätös, jonka mukaan riippuvaisia ihmisiä ei tulisi rangaista. Käyttö on edelleen kiellettyä, mutta siitä ei seuraa rikosrekisteriä. Myös nuorten käytöstä seurauksena on huomautus. Kuitenkaan oikeudet eivät aina toteudu käytännössä. Norjassakin vaaditaan usein huumettomuutta, jotta saisi hoitoa mielenterveyden ongelmiin. Eri palvelusektorien eriytyneisyys aiheuttaa ongelmia, sillä monet huumeita käyttävät ovat lukuisten eri palveluiden asiakkaita. Mitä tapahtuisi, jos huumeongelma kehystetään ensisijaisesti ihmisoikeusongelmaksi? Kriminalisointiin kiinnitetään kansainvälisesti entistä enemmän huomiota, ja nykyisten kansainvälisten sopimusten puitteissa dekriminalisointi olisi jo mahdollista.
Poliitikkojen paneelikeskustelussa puhuttiin dekriminalisoinnin ja laillisen sääntelyn puolesta. Muun muassa Ali Reza Yakhdani, sosiaalidemokraattien edustaja Malmön Rosengardenista ja entinen huumekauppias, puhui rohkeasti ja suoraan tavalla, jolla Suomen sisarpuolueen edustajat eivät vielä tee. Tiedämme muutenkin, että moni kansanedustaja saattaa yksityisesti olla esimerkiksi rangaistavuuden lopettamisen kannalla, mutta silti eduskunnan äänestyksissä he äänestävät toistuvasti status quon puolesta. Pelätään äänien menettämistä, sillä huumeet ovat yhä niin arkaluontoinen aihe, mutta toisaalta huumeet eivät myöskään vaikuta äänestyksissä olevan omantunnon kysymys ja puoluekuri on ankaraa.
”Ruotsin tilanne” nousi keskustelussa ja muutoinkin konferenssin aikana toistuvasti esiin. Suurena ongelmana nähtiin nuorten poikien houkutteleminen rikollisjengeihin; niihin päätyvillä nuorilla on usein taustalla lastenkodeissa kasvamista ja hyväksikäyttöä. Kovat rangaistukset, lisääntyvä jengiväkivalta ja hyvin nuorten poikien järjestelmällinen rekrytointi jengeihin ei puhujien mukaan johdu valvonnan epäonnistumisesta, vaan on kieltolain suora seuraus. Vaikka Ruotsissa puhutaan paljon maahanmuutto-ongelmasta, kyseessä alkaa olemaan myös maastavientiongelma, kun huumerikosten tielle päätyneet ovat palanneet tai paenneet takaisin Lähi-itään, missä heitä ei myöskään haluta. Maahanmuuttokeskustelussa sekä jengien väkivaltaisuuksista uutisoitaessa kuitenkin väistetään järjestelmällisesti huumepolitiikan aiheuttamia ongelmia. Ruotsissa rangaistaan huumeista enemmän kuin missään Euroopan maassa. Mitä kovempia rangaistuksia, sitä kovempia rikollisia. Pitäisi uskaltaa kääntyä toimimattomasta kriminaalipolitiikasta kohti sosiaalipolitiikkaa, joka todistetusti toimii paremmin.
Paneelissa esitettiin, että kyse on myös luokkasodasta, sillä paremmin toimeentulevia ei rangaista samoin kuin heikompiosaisia. Siksi huumepolitiikka ei tähän asti ei ole kiinnostanut hyvin toimeentulevia. Ylempien luokkien lisääntynyt huumeiden käyttö on kuitenkin muuttanut asetelmaa. Esimerkiksi Norjassa perhetragedia vaikutti Naton entisen pääsihteerin Jens Stoltenbergin ja hänen isänsä työhön käytön rangaistavuuden lopettamisen puolesta.
Neil Woods edustaa LEAP UK:ta, joka on osa lainvalvontaviranomaisista koostuvaa kansainvälistä järjestöä. Sen pyrkimyksenä on aikaansaada kattava huumereformi ja muun muassa edistää dekriminalisointia, laillista sääntelyä sekä poliisien ammattitautiin, posttraumaattiseen stressireaktioon, tarjottavaa psykedeeliterapiaa. Työssään Woods toimi peitepoliisina aikana, jolloin huumekaupassa tapahtui muutos ja alaikäiset alkoivat myydä huumeita. Nykyisin britit johtavat tilastoja alaikäisten myyjien määrässä, joka lasketaan kymmenissä tuhansissa. Kun aiemmin on totuttu raportoimaan takavarikkomääriä ja tuomioiden pituuksia, on alaikäisten myyjien tilasto ollut epämiellyttävä fakta päättäjille. Ilmiö on levinnyt muun muassa myös Ranskaan, Belgiaan, tietysti Yhdysvaltoihin sekä myös Ruotsiin.
Työssään Woods etsi kaikista haavoittuvimpia yksilöitä, koska heitä pystyi manipuloida helpoiten. Uransa aikana hän näki sekä alaikäisten myyjien määrän räjähdysmäisen lisääntymisen että niin huumepoliisin kuin -rikollistenkin käytäntöjen jatkuvan raaistumisen ja menetelmien kehittymisen. Rikollisten kehittyminen tapahtuukin suorassa yhteydessä poliisin menetelmien kehittymisen kanssa. Ruotsin jengiväkivalta on poliittinen valinta – se on suoraa seurausta kieltolakipolitiikasta. Hyvä poliisitoiminta Briteissä ja Ruotissa tarkoitaa taitavampien rikollisten kehittymistä, se tarkoittaa järjestäytyneempää rikollisuutta. Mikään poliisitoiminta ei silti vähennä huumemarkkinan kokoa, vaan se jatkaa kasvamistaan kovista toimista huolimatta. Jatkuvasti suuremmat takavarikot tarkoittavat vain jatkuvasti kasvavaa huumemarkkinaa ja tuontia, ei huumerikollisuuden kitkemisessä onnistumista. Huumeiden arvon laskeminen ei tulisi silti tapahtu katukauppahinnassa vaan tuottajahinnoissa, jotka ovat huomattavasti pienempiä ja laskeneet jo vuosia. Mikä on kohdemaassa kymmeniä miljoonia, on tuottajamaassa satojatuhansia.
Katso myös Neil Woodsin puhe järjestämässämme LEAP-konferenssissa 2023 sekä Huumepolitiikka.NYT-seminaarissa 2019.
Ann Fordham on IDPC:n väistyvä pitkäaikainen johtaja. Hän jatkoi Woodsin teemasta, ja kertoi kuinka ennen huumepolitiikan menestystä mitattiin takavarikoiden, tuhottujen satojen ja tapettujen huumerikollisten määrällä. Myös korkeat pidätysmäärät nähtiin huumepolitiikan menestyksen merkkinä. Haittojen vähentämistä ei ole maailmanlaajuisesti nähty kuin vasta 2010-luvulta lähtien järkevänä politiikkana. Laillisesta sääntelystä on vasta hiljattain tullut mahdollista keskustella julkisesti. YK:n muutos suhtautumisessa huumepolitiikkaan ihmisoikeuskysymyksenä on ollut merkittävä muutos maailmanlaajuisesti. Järjestön korkein ihmisoikeusvaltuutettu, Volker Türk piti konferenssissa puheenvuoron videon välityksellä, joka alleviivasi tätä muutosta. Kansalaisjärjestöjen rahoituksen väheneminen on kuitenkin maailmanlaajuinen ilmiö, johon ovat vaikuttaneet sekä oikeistolainen politiikka että lisääntynyt militarisointi, joka nyt uhkaa hyvää kehitystä huumepolitiikassa.
Paneeli – Neil Woods & Ann Fordham: Nykytilan säilyttäminen hyödyttää nykyisiä valtarakenteita, poliisia sekä sellaisia hallituksia, jotka haluavat kontrolloida kansalaisiaan väkivallan keinoin. Raha huumemarkkinoilta investoidaan myös muuhun rikollisuuteen. Nykyisin mm. Meksiko ja jotkin Länsi-Afrikan maat ovat käytännössä huumevaltioita. Huumepolitiikan ja rikollisuuden aiheuttama korruptio estää huumepolitiikan muutoksia. Rahaa huumerikollisuuden kitkemiseen käytetään valtavasti ilman mitään näkyviä tuloksia. Huumepolitiikan vallitsevat nykytoimijat eivät kykene muutoksiin, sillä sen rasistiset ja koloniaaliset juuret ovat syvässä – muutoksen täytyy tapahtua ulkopuolelta aktivistien toimesta, ei sisältäpäin. Kuitenkin YK on muuttanut linjaansa merkittävästi ja kannattaa nykyisin dekriminalisointia. YK:n yleissopimukset asettavat silti rajoja uudistuksille, ja ne ovat nyt tulleet vastaan. Olisi myös mahdollista irtaantua näistä sopimuksista.
Briteissä monet alueet ovat ottaneet käyttöön de facto -dekriminalisointimenetelmiä poliisien toimesta ja poliitikoista huolimatta. Poliisien mielenterveysongelmat johtuvat huumepolitiikan ylläpitämisestä. LEAP ajaa heille psykedeeliterapiaa. Koska poliisi on aiheuttanut paljon harmia on vaikea hyväksyä heitä liittolaisiksi huumepolitiikan uudistuksissa, mutta he ovat potentiaalisia liittolaisia. Useimmissa maissa poliisit eivät kuitenkaan voi puhua huumepolitiikan uudistuksista. LEAP kerää samanmielisiä yhteen.
Norjan Amnestyn Frank Tangberg sekä uusiseelantilainen aktivisti, Jenna-Rose Astwood puhuivat lopuksi huumeiden ihmisoikeus- ja ympäristövaikutuksista Etelä-Amerikassa. Tähän asti varsin vähän tarkasteltu näkökulma laittomaan huumekauppaan on luonnonvarojen ylimitoitettu hyödyntäminen ja metsäkadon lisääntyminen, sillä huumekaupan rahat sijoitetaan uudestaan mm. metsä- ja kaivoteollisuuteen sekä maatalouteen. Noin 40 prosenttia Kolumbian metsäkadosta liittyy huumeisiin. Brasiliassa 90 prosenttia metsäkadosta on laittoman kaatamisen seurausta, josta suuri osa kytkeytyy välillisesti huumekauppaan. Viljely tuottaa vain 0,01 prosenttia huumekaupan tuotoista, mutta valtaosan ympäristötuhoista. Silti näinkin pieni prosenttiosuus on viljelijöille taloudellisesti kannattavaa. Alkuperäiskansat Amatsonilla kärsivät valtavasti huumekaupasta – niiden jäsenet ovat myös yliedustettuina vankiloissa. Jalostaminen tuottaa 18 prosenttia tuotantoketjun arvosta. Jalostuksessa käytetyt kemikaalit ovat erittäin vahingollisia ympäristölle. Suuri osa jalostamisesta tapahtuu Brasiliassa. Salakuljetus tuottaa vain 9 prosenttia ketjun arvosta. Loput arvoketjusta tulee kaupasta.
Kolumbiassa on edelleen meneillään lukuisia aseellisia yhteenottoja – lähinnä jäljellejääneiden kapinallisryhmien välillä, mutta myös hallituksen joukkojen kanssa. Aiemman vallankumousaatteen sijaan entiset kapinalliset pyrkivät nyt ottamaan haltuun pienempiä alueita ja hallitsemaan muun muassa niiden huumetuotantoa ja kaivosteollisuutta. He keräävät kokaviljelijöiden sadon väkivallan avulla. Vaihtoehdot viljelylle ovat usein nälkä tai kuolema. Ihmisoikeusaktivisteille taasen Kolumbia on maailman vaarallisin maa.
Päivän päätös: Pohjolan paradoksi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa on korkea luottamus viranomaisiin ja muihin kansalaisiin sekä kattavat sosiaali- ja terveyspalvelut, johon kuitenkin rankaiseva huumepolitiikka on muodostanut poikkeuksen – nykyisin erityisesti Ruotsissa ja Suomessa.
Huset Oslo
HUSET Oslo on käyttäjien operoima talo, joka on kolmen käyttäjäorganisaation yhteistyöhanke: A-Larm, Föreningen for human ruspolitikk ja proLAR Nett. Illalla oli vuorossa vierailu tähän käyttäjien ylläpitämään taloon, joka paljastui ulkoapäin hulppeaksi kartanoksi rikkaalla alueella. Talosta löytyi runsaasti tilaa hengailuun, suuri puutarha sekä tietysti lukuisia palveluita huumeita käyttäville: käyttövälineiden jakelua, ainetestausta, naloksonia, käyttötilat, terveyspalveluita, sosiaaliohjausta jne. Vastaava talo löytyy Norjasta myös Trondheimista ja Bergenistä.
Puutarhassa käydyissä keskusteluissa nousi selvästi esiin se, kuinka monelle huumetyön ja -politiikan edistäminen on henkilökohtainen asia. Monella puhujalla oli oma päihdetausta ja yhä jatkuvaa käyttöä, mutta kyse oli usein terapeuttisesta ja lääkinnällisestä käytöstä. Tämä lääke-huume-erottelun paradoksi muodostaakin nykyisen huumepolitiikan syvän ja yhä ratkaisemattoman ristiriidan.
Päivä 2 – järjestöt
INPUD on kansainvälinen huumeita käyttävien ihmisten verkosto, johon kuuluu seitsemän aluejärjestöä. INPUD:n ukrainalainen johtaja Anton Basenko aloitti esitelmänsä kertomalla omasta huumeidenkäyttötaustastaan, johon liittyi rajojen avautuminen ja bilekulttuuri. Hän kertoi saaneensa HIV:n ja hoitaneensa C-hepatiitin. Anton oli myös yksi ensimmäisistä ukrainalaisista, joka pääsi opioidikorvaushoitoon. Se pelasti hänen elämänsä.
Basenkon näkemyksen mukaan Pohjoismaissa on monenlaisia malleja, ja eri maissa on eri painotuksia – Norjassa dekriminalisointi, Tanskassa käyttöhuoneet, Suomessa (lääke)hoito ja Ruotsin politiikka on edelleen pääosin rankaisevaa. Hyvästä sosiaali- ja terveyspolitiikasta huolimatta huumeisiin liittyy yhä paljon ongelmia, kuten esimerkiksi käytöstä rankaiseminen, yleisesti kovat rangaistukset sekä huumekuolemat tietyillä alueilla. Kansalaisyhteiskuntaa uhkaavat muun muassa nouseva autoritarismi, globaalit leikkaukset terveys- ja sosiaalipalveluista sekä järjestöjen tilan kapeneminen.
“Ei mitään meistä ilman meitä” tarkoittaa valtaa, jota huumeita käyttävillä ei tällä hetkellä ole. Paljon puhutaan huumeita käyttävistä ihmisistä, mutta heidän ääntään ei kuulla julkisissa keskusteluissa tai huumepolitiikoita muotoiltaessa. Huumeita käyttävät ovat osa ratkaisua, eivät ongelma joka pitää ratkaista.
Drugreporter on unkarilainen huumepolitiikkaan keskittyvä mediasivusto. Drugreporter tallensi konferenssin ja haastatteli kaikkien järjestöjen edustajia dokumenttia varten, joka julkaistaan myöhemmin. Sivustoa ylläpitävän Rights Reporter Foundationin johtaja, Peter Sarosi, nosti puheenvuorossaan esille Unkarin lähihistorian kehityksen ja sen vaikutuksen järjestöjen toimintaan. Unkarissa kansalaisyhteiskunnan manipulointi on ollut pääasiassa niin sanottua pehmeää sortamista, johon kuuluivat mm. mediakontrolli, valtiojohtoinen korruptio, syntipukkien valjastaminen vähemmistöistä, viranomaisvalvonnan puuttuminen sekä jatkuva ja loppumaton propagandakampanja, jonka orwellilainen henki sai valheet muuttumaan todeksi. Unkarissa järjestöjen rahoitus lopetettiin täysin, niitä suljettiin ja pyrittiin säätämään niiden vastaisia lakeja, jotka lopulta kuitenkin kumottiin EU-oikeudessa. Tämän seurauksena alkoi maan ulkoisten vihollisten syyttäminen sekä sateenkaarivähemmistöjen ja huumejärjestöjen syyllistäminen.
Tällaisessa tilanteessa järjestönä selviytymiseen on kolme keinoa: piiloutuminen, kompromissi/alistuminen tai taisteleminen. Vuonna 2011 Unkarissa leikattiin haittoja vähentävästä työstä ja huumetyötä tekevät leimattiin mediassa pääministeri Orbánia vastustaneen liikemies ja hyväntekijä George Soroksen kätyreiksi. Jatkuvalta lokakampanjalta puolustautuminen olisi vienyt järjestöjen kaiken energian ja huomion pois varsinaisesta työstä. Lopulta 2025 tilanne kärjistyi, kun aloitettiin uusi huumeiden vastaisen sodan kampanja. Unkarissa säädettiin ensimmäinen kaltaisensa laki maailmassa, joka kriminalisoi huumeiden käytön edistämisen. Näin kaiken haittoja vähentävän huumetyön saattoi tulkita käytön edistämiseksi. Samaan aikaan perustettiin myös uusi poliisiyksikkö valvomaan ja pakottamaan lakia käytäntöön. Huumeita käyttävät ihmiset ovatkin helppo kohde repressiolle, sillä he ovat syrjitty ryhmä, jota kukaan ei edusta, jonka puolesta kukaan ei puhu, ja jota jo valmiiksi leimataan ja syyllistetään mediassa. Uusi laki tarkoitti käytännössä myös klubien, festivaalien ja reivien ratsioita – käytäntö, joka on ollut yleinen kaikkialla maailmassa, myös meillä Suomessa, aiemmin yleinen. Kun bilettäminen muuttui poliittisen vastarinnan muodoksi, tyypillisenä vastareaktiona kansa lähti kaduille tanssimaan.
EuroNPUD:n johtaja, Leo Jefferys, nosti esiin toipumiskeskeisen painotuksen ongelmallisuuden huumeiden käytön vastustamisessa, sillä se johtaa huumeita käyttävien ihmisten syrjimiseen ja luo eripuraa ja vasta-asetelmia, vaikka todellisuudessa me kaikki olemme samalla puolella. Vaikkei Euroopassa ole kuolemantuomiota käytössä huumerikoksista, silti kieltolaki ja epäpuhtaat, laadultaan epätasaiset huumeet johtavat yhdessä huumekuolemiin. Huumeiden ongelmallinen käyttö tarkoittaakin käytännössä usein kuolemantuomiota.
Jos huumeita käyttäville ihmisille tarjotaan tai heillä teetetään töitä, heille tulisi maksaa siitä reilu korvaus. Nythän meillä Suomessa on poistettu kokonaan työttömyysetuuden suojaosa, ja siten tehty toimintakyvyltään heikommassa asemassa olevien ihmisten työnteko täysin kannattamattomaksi. Esimerkiksi Tanskassa on käytössä sosiaalikortti, jonka saaneet päihde- ja sosiaalipalveluiden piirissä olevat päihdeongelmaiset saavat tienata tietyn summan rahaa verottomasti. Huumeita käyttävien ihmisten auttaminen on eettisesti oikein, yhteiskunnallisesti kestävää ja myös taloudellisesti kannattavaa.
Pyysimme Leolta myös neuvoja suomalaisen käyttäjäjärjestön perustamiseen, sillä olemme sitoutuneet edistämään projektia osana pohjoismaista verkostoa: Käyttäjäjärjestön perustamisessa yhteinen oma tila on olennainen käytännön ulottuvuus – se johtaa yhteisöllisyyteen ja yhteisöön. Ihmisiä on kuitenkin vaikea saada yhteen niin kauan kuin heidän perustarpeensa eivät ole tyydytettyjä – niistä on hyvä aloittaa. Kokouksia varten on hyvä pyrkiä luomaan yhteisiä rituaaleja sekä käytäntöjä, jotka selkeyttävät yhteisiä pyrkimyksiä sekä käyttäjäjärjestön tarkoitusta – esimerkiksi kuolleiden läheisten muistaminen kokousten alussa on yksi tapa aloittaa. Myös Vancouverin julistus antaa hyvän pohjan järjestön toiminnan taustatueksi.
Norjan humaanin päihdepolitiikan järjestö on ollut mukana kehityksessä, jossa huumeita käyttävät ihmiset ovat järjestäytyneet potilaiksi. He eivät kuitenkaan ensisijaisesti identifioidu “sairaiksi” vaan terveyspalveluiden käyttäjiksi. Norjassa huumeita käyttävillä onkin myönnetty potilaan oikeudet. Kun he saavat potilaina ajoissa parempaa palvelua, se ennaltaehkäisee ihmisiä joutumasta kalliisiin erikoissairaanhoitoihin käyttönsä takia.
THL:n Tuukka Tammi ja Veera Kankainen Helsingin yliopistosta kertoivat alkamassa olevasta eurooppalaisten käyttäjäjärjestöjen tutkimuksestaan, jossa on mukana tutkijoita myös muista Pohjoismaista. Kyse on jatkosta vuoden 2012 tutkimukselle, joka tehtiin pohjoismaisessa kontekstissa. 14 vuotta vanhan tutkimuksen jälkeen haittojen vähentäminen on laajentunut, vaikka se onkin tällä hetkellä vaikeuksissa rahoitusongelmien vuoksi. Lisäksi kansainväliset verkostot ovat vahvistuneet. Myös huumepolitiikkaa koskevat keskustelut ovat edistyneet ja nykyisin huumeista voi puhua vapaammin.
Käyttäjäjärjestöt muodostavat poikkeuksen kansalaisyhteiskunnassa: monessa maassa ei ole käyttäjien etujärjestöä, ne ovat heikkoja, eivät ne saa julkista tukea tai usein osallistu yhteiskunnalliseen, heitä koskevaan keskusteluun. Ongelmana on myös usein, että järjestö on riippuvainen 1–2 aktiivisesta henkilöstä, joiden poistuminen kuviosta on tuhoisaa järjestön jatkuvuudelle. Käyttäjäjärjestöistä puuttuu eurooppalaista dataa ja siihen tämä uusi perustutkimus pyrkii nyt vastaamaan. Tavoitteena on kartoittaa eurooppalaisten käyttäjäjärjestöjen tilannetta – mitä järjestöjä on olemassa ja mitä mahdollisuuksia ja esteitä ne kohtaavat? Millaisia rakenteita niillä on, mitä ne tekevät, miten ja millä resursseilla? Miten järjestöt osallistuvat poliittiseen päätöksentekoon, millaista politiikkaa ne pyrkivät edistämään ja minkälaista yhteistyötä ne tekevät? Uusi tutkimus tulee toimimaan lähtökohtana syventävälle laadulliselle jatkotutkimukselle.
Päivän ja konferenssin lopuksi järjestäjät Föreningen for human ruspolitikk (Norja) sekä verkostoon osallistuvat järjestöt, Matthildur Skadaminnkun (Islanti), ProlarNett (Norja), Linköping Brukarforening (Ruotsi), Humaania päihdepolitiikkaa ry (Suomi), Brugerforeningen (Tanska), Gadejuristen (Tanska), Brugernes akademi (Tanska) esittelivät toimintaansa toisilleen ja sitoutuivat jatkamaan verkostotyöskentelyä. Verkosto viimeistelee perustusasiakirjansa ja julkaisen pian yhteisen tiedotteen, jossa esitetään suosituksia pohjoismaisen huumepolitiikan parantamiseksi.
